14. joulukuuta 2014

Please don't say you're sorry

Taas on venähtäny pitkä aika siitä, ku viimeeks kirjotin. Ei oikeastaan ole mitään kirjotettavaakaan.

Lääkkeet on kaiketi toiminu ihan hyvin. Jotkut asiat, jotka ennen ehdisti ei ahdista enää. Ainakaan niin paljo. Paniikkeja on edelleen. Ja rauhottavaa kokeilin, mutta puolikkaastaki tuli niin kamalat olot, että lääkäri vaan totes, ettei sovi mulle.

On ollu kiva puuhastella joulujuttujen parissa, vaikka hirveesti ei ole ollu voimia saada mitään aikaseksi. Mut toisaalta sellanne puuhastelu vie mielen pois kaikesta stressaavasta.

Kumppanin kanssa menee miten menee. Päätin, että yritän vielä joulun yli saada tän jutun toimimaan. Mutta veikkaan, että seuraavasti isosta riidasta mun pinna katkeaa, otan tavarani ja muutan pois. Osan tavaroista olen itse asiassa jo pakannu... Ne sellaset, jotka pyörii jaloissa ja joita ei ikinä tarvi. Päätin yks päivä pistää ne muovikasseihin, jotta ne olis poissa tieltä. Tarkemmin ajateltuna ehkä syynä oliki se, että sellaset ei käytettävät tavarat voi pakata etukäteen, eikä niitä kaipaa. Vaikea selittää.

Toisaalta pelko siitä, että miten sitte pärjään omassa kämpässä. Paperiasiat menee ihan sekasin ja niiden kanssa stressaaminen pelottaa aina. Ja monet kumppanin jutuista on mun nimillä ja jos meillä menee poikki, niistä asioista on sovittava eriksen.

Pelottaa se, että tää ei ole sellanen kerrasta poikki -suhde. Asioilla kestää kauan, ennenku ne tasaantuu.

26. marraskuuta 2014

This will not last forever

Taas on vierähtäny pitkä aika edellisestä kirjoituskerrasta...

Hain vihdoin ja viimein mulle määrätyt lääkkeet apteekista. Optiparia söin vajaat kaks viikkoa, ennen ku alkuoireet hellitti. Lääkkeen ottamisen jälkeen oli aina kuvottavan huono olo ja halusin vaan nukkua sen vaikutusajan yli... Rauhottavatki tuli hankittua, niitä en ole yhtäkään vielä syöny.

Eilen oli taas psyka. Ahdisti ihan älyttömästi istua siellä pöydän toisella puolella ja kuunnella, ku se tivas mitä teen elämälläni. Ei se yleensä kysele sitä noin itsepintasesti, ku nyt. Ja koska mie en tiedä mitä mie osaan ja mitä mie haluan, ni en mie osannu antaa sille vastaustakaan...

Parisuhdetilanne on sama ku ennen. Monet teistä ehkä miettii miks mie yhä olen tässä suhteessa. Joskus mie mietin sitä iteki, mutta mie haluan saada tän toimimaan ja yrittää.

Joulun odottaminen on sentään ihan kivaa. Pientä paniikkia tietysti senki suhteen, mutta ainaki saan ajatukset muualle ku askartelen parit kortit ja suunnittelen lahjoja. Mie tykkään joulusta, vaikken mie juhlista sitä mitenkään erityisesti. Menen porukoille syömään ja käydään haudoilla, siinähän se sitte onki.

Nyt on jotenki outo olo. Väsyttää edelleen koko ajan. Paniikkeja on välillä, ahdistaa jatkuvasti, mitään ei jaksais tehdä... Itsetuhosia ajatuksia on ollu enemmän. Kai nää olot johtuu uudesta lääkkeestä, mutta ei näitä siltikään jaksais.

Muutaman kerran oon saanu ison paniikkikohtauksen ja sen seurauksena viilelly. En mitenkään syvälle ja nykyään oon tehny suurimman osan viilloista jalkaan, koska sieltä ne ei näy niinku kädestä. Ja ennen en ole jalkaan koskenutkaan. Muuten oon vaan nukkunu ja yrittäny joskus saada jotain aikaseks.

Sekava olo, ku ei itekään enää tiedä onko vaan väsyny, vai masentunu, vai jotain muuta.

11. marraskuuta 2014

Save your happiness for tomorrow

Tulin kirjottamaan tänne huvikseni. Tylsyys ei ole ehkä oikea sana kuvaamaan tätä tänhetkistä olotilaa. Ei se sitä ole. On vaan surullinen ja jotenki yksinäinen olo. Vaikka yleensä mie viihdyn yksin. Aika jännä.

Piti nähdä yhden kaverin kanssa tänään. Se ilmotti joutuneensa iltavuoroon ja sano ottavansa yhteyttä sitten ku pääsee sieltä. Ei siitä sitte kuulunukaan mitään, mutta näin ku se oli facebookissa merkitty jonku kaverinsa tilapäivitykseen, jonka mukaan ne oli ollu ajelemassa. Että sellasta.

Mie oon avautunu Merimiehelle muutamaan kertaan. Ties mikä heikko hetki aina joskus iskeny. Mie tavallaan toivon, että me liikuttais enemmän samoissa porukoissa ja tulis nähtyä sitäki joskus. Lähellähän se asuu, mutta ei se oikeen ikinä missään liiku, eikä sillä ole mitään intressejä tavata, joten olkoon.

Minuu häiritsee edelleen se, miten katkera ihminen mie olen. Ihan oikeesti, mulla on paha ongelma...

Tällä viikolla pitäis hakea lääkkeet näihin paniikkikohtauksiin. Ärsyttää koko ajatus tollasesta ns. pakkolääkityksestä. Ite mie siihen suostuin, sitä en kiellä, mutten hirveesti tykkää siitä miten sen lääkityksen alottamista painostetaan koko ajan...

Just nyt on sellanen olo, että tarvis kipeesti jonku juttukaverin. On ollu sellanen olo jo pari päivää. Melkein rupesin avautumaan M:lle viestillä, mutta tyydyin sitte vaan kysymään miten sillä menee. No, se kerto miten sillä menee. Ei se kyllä kysyny mun kuulumisia. Mutta se ei sen tapoihin kuulukaan.

Mie haluaisin vaan olla ja elää normaalisti. Herätä aamulla, syödä aamupalan, lähtä töihin, tehdä työt, päästä töistä ja tehdä arkiaskareet ja mennä illalla nukkumaan. Mie olen ihan liian väsyny tähän kaikkeen sairasteluun, odottamiseen ja pelkoon siitä, että aika vaan valuu mun sormien välistä hukkaan.

Mie olen eksyksissä, enkä mie enää löydä tietä takasin.

Ja tuli viilleltyä taas. Se vaan tapahtu.

9. marraskuuta 2014

Today without tomorrow

Ei ole ollu asiaa pitkään aikaan. Välillä on tullu mieleen, että vois kirjottaa, mutten ole jaksanu avata konetta, kirjautua sisään ja miettiä miten ajatukset sais punottua järkeviks lauseiks. Ei vaan jaksa.

Kävin siellä työkkärin erikoispuolen neuvottelussa. Ne alkaa vissiin menettää hermojaan mun kanssa. Ihmettelivät, miksen ole vieläkään hakenu lääkkeitä, vaikka ne määrättiin aikoja sitte.

Nyt tuli käsky, että ne pitää hakea ens viikolla, tai sitte ne pistää sitoomuksen apteekkiin.

Inhottaa, vihastuttaa ja ahdistaa, että niillä on hirvee kiire saada mulle rauhottavat. En edes ole varma haluanko käyttää niitä. Ihmiset kiskoo niitä joskus ihan hirveen isoja annoksia. Onks niiden ainoa tavote se, että oon niin vitun pilvessä, että voin mennä tekemään jotain paskahommia, mistä ei edes makseta kunnon palkkaa?

Mie haluaisin koulutuksen, mutta ainoaa tällä hetkellä ees etäisesti kiinnostavaa koulutusta ei edes järjestetä täällä peräkorvessa ja matkustaminen olis iso ongelma. No jaa, ei sillä ole väliä, ei sekään varmaan sopis mulle, koska siinä pitää olla ihmisten kanssa ja se vaatii myös jonku verran älyä, mitä mulla ei ole.

Mulla on ollu myös ihan hirveitä ongelmia mun ulkonäön kanssa. Hyväksyin aikoja sitte, että näytän siltä miltä näytän. Tai ainaki mie luulin hyväksyväni, mutta en näköjään hyväksynykään. Tekisin mitä vaan, jos saisin itestäni eri näkösen ku nyt olen.

Lisäks mie tarvisin yhen suht pienimuotosen leikkauksen, mutta koska tää "vaiva" ei ole hengenvaarallinen, se leikkaus pitäis maksaa ite. Ja sellasia yli tonnin rahoja mulla ei edes ole. Huokaus.

23. lokakuuta 2014

I'm waiting

Mulle kaavailtiin sellasta luovan terapian ryhmää ja psyka varas mulle käyntiajan tän ryhmän vetäjälle. Tarkotus oli käydä siellä ja selvittää millanen ryhmä se on ja miten se toimii.

Menin paikan päälle ja huomasin heti, etten osaa yhtään olla sen vetäjän seurassa. Monesti sen tapaamisen aikana tuli kiusallisia hiljasuuksia, ku mie en tienny mitä sanoa, enkä kehdannu kattoa sitä enää silmiin. Mie tuijotin sen tietokoneen johtoja ja toivoin, että se sanois jotain.
Sitte se selitti siitä ryhmästä ja tajusin heti, ettei se oo minuu varten. Siellä pitäis maalata. Mulla pysyy kynä kädessä, mutta pensseleillä en saa mitään aikaseks. Mie en tunne oloani yhtään hyväks siveltimien kanssa, koska tiedän olevani heikoilla sellasten välineiden kanssa.
Heti ku kuulin, että tarkotus olis maalata, iski kaks tunnetta päälle:
1) Paniikki. Miten mie nyt pääsen tästä tilanteesta irti? En mie voi ruveta maalaamaan, ku mie en osaa ja teen itestäni vaan naurunalasen.
2) Ärsyyntyminen. Mitä tän ryhmän järjestäjät häviäis, jos joku tois omat paperit ja kynät mukaan ja tekis niillä? Ei mitään. Joten miks pakottaa joku maalaamaan, jos siitä ei ihan oikeesti pidä.

Suurin pelko tossa on varmaan se, että nolaan itteni.

Lisäks siellä ryhmässä pitäis maalata omista tunteistaan (mie en yhtään osaa yhdistää taidetta ja tunteita, tai kuvailla mun ajatusmaailmaa piirustuksilla, en vaan osaa). Ja ryhmäistuntojen lopussa olis tarkotus puhua tunteistaan niiden muiden ryhmäläisten kanssa. Mie en osaa avautua, etenkään tuntemattomille. Eikä niitä ihmisiä oppis tuntemaankaan, ku se ryhmä on vaan kaks kertaa kuussa.

Mie en kehdannu sanoa siinä kasvokkain, etten tule. Joten ku se vetäjä kysy tarviinko mie miettimisaikaa, mie sanoin että tarviin ja sovittiin, että soitan sille vetäjälle huomenna.
Naurettavaa, ku ei kehannu suoraan sanoa, että tää ei nyt vaan ole mun juttu.

Ja toinen juttu.
Mie en uskonu, että mie joskus tulisin näin usein johonki blogiin valittamaan rahasta.
Mutta niin nyt on kuitenki käyny.

Ei tässä muuta, ku että tätä kuukautta on vielä reilusti yli viikko jäljellä ja tili näyttää kivaa, pyöreetä nollaa. Kiva tässä miettiä, syödäänkö joka toinen vai joka kolmas päivä. Isältä vois pyytää jotaa safkaa, mut toisaalta siltä vasta tuli, eikä sen oma taloudellinen tilanne ole mitenkään parempi ku meidän.

Ollaan me ennenki pärjätty ja pärjätään nytki, kyllä mie sen tiedän. Mut ahdistaa ja vituttaa silti. Mie en tiedä missä vaiheessa tää meni tähän, että ootan aina poikkeuksetta kauhulla kuun loppua, ku tiedän, että ne viimiset viikot on aina vaikeita.

Siinä on itse asiassa yks syy, mikä kiristää välejä poikaystävän kanssa. Sille ei ikinä kelpaa mikään  halvin. Sen logiikalla halpa on huonoa, eikä sellasta voi ostaa - oli sitte kyse shampoosta, vessapaperista tai ruokatarvikkeista. Se on yks syy siihen, että kuun lopussa on aina tiukkaa. Nytki kaapissa on pussillinen makaroonia, mutta sitä ei voi laittaa koska se on "halpistuote, eikä maistu hyvältä".

Nyt pitää vaan oottaa ja kattoa mitä psyka ja työkkäri haluaa tehdä mun suhteen...

Voi helvetti.
Mie oon ihan sotkussa itteni ja elämäni kanssa.

19. lokakuuta 2014

Give up the fight, it cannot be won

Tuun taas avautumaan parista asiasta.

Väsyttää.
Tää mun väsymys ei ole enää normaalia. Mie jaksan olla hereillä puol tai kaks tuntia ja sitte alkaa taas väsyttää. Ja nyt mie nukuin just koko yön, aamun, päivän ja illan ja vieläki on sellanen olo, että jos menisin sänkyyn ni simahtaisin varmaan alle viidessä minuutissa ja nukkuisin ihan onnellisesti aamuun asti.

En tiedä, miten kauan mie jaksan tätä tilannetta poikaystävän kanssa.

Mie haluaisin saada tän jutun toimimaan ja siks mie vielä yritän, vaikka tää on näin vaikeeta ja vaikka joku järkevämpi ehkä olis jo lähteny kävelemään. Mut nyt tuntuu siltä, että meidän tilanne ajautuu karille ennemmin tai myöhemmin.




Pari asiaa siitä:

1) Musta tuntuu, etten mie vaan sovi parisuhteeseen. Mie en ole tarpeeks avoin. Mie oon sisäänpäin suuntautunu, viihdyn liikaa omissa oloissani, enkä kaipaa läheisyyttä niin paljo ku muut näyttää kaipaavan. Minust on vaan ihan kiva, jos toinen ei ole koko ajan vieressä kyöhnäämässä.

2) Mie. En. Pidä. Seksistä. No nii, nyt se on sanottu ihan julkisesti. Ei kai se mikään salaisuus olekaan, kaikki ei vaan pidä siitä ja mie olen yks niistä ihmisistä. Paha vaan, ku toiselle osapuolelle se on tärkeetä. Ja nyt se alkaa olla ongelma.

3) Emotionaalinen kiristys. Jos mie en heti tanssi poikaystävän pillin mukaan, se alkaa tahallisesti vähätellä itseään ja kieriä itsesäälissä (ja nyt mie olen oppinu, että ei sillä oikeesti edes ole mitään hätää, se on vaan keino saada mun huomio, ja minuu ärsyttää että oon menny tohon samaan halpaan niin usein). "Ai sie et halua nyt lähtä kävelylle? No entä sitte jos mie käyn muutaman kerran salilla ja oon kivemman näkönen, kehtaatko sie sitte liikkua mun kanssa?" "Ai sinuu väsyttää. Jos mie olisin parempi poikaystävä, ehkä sun ei sitte tarvis olla noin masentunu."
Tiiän kuulostavani ihan hirveeltä natsilta, mutta vittu ku ärsyttää. Eniten ärsyttää se, että alkuun menin tohon halpaan ja uskoin, että toisella olis oikeesti paha olla.

4) Ja lisäks tähän vielä se klassinen ongelma kotitöistä. Se ei sileen ole ikinä haitannu, mut nyt ku asiat menee muutenki miten sattuu, kaikki pikkujututki alkaa ottaa päähän. Tossa on vaan se, että mulla on muutenki väsyny olo koko ajan, mutta mie olen ainoa joka täällä mitään kotitöitä tekee.

5) Poikaystävälle on hirvee ongelma, jos mie lähden jonneki tai nään ihmisiä. Se kiukuttelee ja murjottaa ties kuinka usein siitä, että käyn K:n kanssa kävelyllä tai kahvilla. Poikaystävää en ota mukaan, koska K:lla on tosi vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin ja sen täytyy tehdä se vähä kerrallaan. Mut joka tapauksessa musta olis kiva, jos ei tarvis aina miettiä että voiko nyt lähteä ja miten mie tolle sanon, että olisin menossa. Oon muutamat menot perunu sen takia, ku poikaystävä on ruvennu kiukuttelemaa liianki kanssa.

Ihmissuhdekriisipäivitys.
Jee.

13. lokakuuta 2014

Everything feels bad

Tästä onki jonkuu aikaa ku viimeeks kirjotin. Ei vaan ole ollu mitään kirjotettavaa.

Mun elämä ei ole muuttunu mihinkään. Mietin millon tilanne poikaystävän kanssa räjähtää käsiin niin pahasti, että muutan takas isälle ja alan ettiä kämppää. Mietin miten selviän, miten saan järjestettyä kaikki asiat ja miten pärjään. Pitäis varmaan lähteä ku tällasta joutuu miettimään, mut mie haluun yrittää selvittää tän jutun.

Mie haluaisin tehdä jotain. Löytää työpaikan tai saada koulutuksen. Sit ottaa päähän ku kaikki täällä opiskeltavat alat on jotenki epäsopivia. Ei sais olla nirso, mutta ku tiedän, että koulussa hajoais pää jos ala ei yhtään kiinnostais. Ei olis motivaatiota kestää koulunkäyntiä paniikkien kanssa, jos ei olis mitään houkutinta. Ja oppisopimuspaikkoja ei ole mitenkään hirveen helppo saada.

Välillä mie mietin, että ehkä minuu ei ole tarkotettu mihinkään. Mie haluaisin, että mulla olis joku kutsumus ja selvä suunta, mihin lähteä. Kaikki olis paljo helpompaa ku tietäis, mitä haluaa.

Ja vaikka mie valmistuisin, mitä mie tekisin? Miten mie jaksaisin käydä töissä, jossa pitäis nähdä toisia ihmisiä joka päivä? 
Suomen tilanne ahdistaa ihan vitusti. Pakko pitää joku mediatauko ja unohtaa, miten perseellään tän maan asiat on. Monet tutut on hiljattain valmistunu koulusta, saanu ammatin ja menny töihin, mutta niiden ongelmat vaan kasaantuu ja kasaantuu.

Minuu pelottaa miten katkera mie olen.
Mie halusin aiemmin ensihoitajaks. Sitte mie tajusin, ettei näin pahoista paniikeista kärsivä sisäänpäinsuuntautunu sekopää voi ruveta hoitamaan ihmisiä. (Eikä minuu hyväksytty kouluun johon hain, joten...) Näin yks päivä ambulanssin. Tuli todella, todella paha mieli. Ei siks, että siellä oli joku juoppo joka oli saanu sydänkohtauksen vaan siks, että näin siinä mun silmien edessä jotain mihin musta ei ole.
Vaikee selittää. Ei sitä varmaan tajua ellei ole ite sitä kokenu.

Mie olen käyny pariin kertaan auttamassa yhden kesämökin korjaustöissä N:n kanssa. Mie olen alkanu stressaamaan hurjasti sitä autolla ajamista ku tiedän, että sen kokonen auto on vaikea pistää parkkiin ja pelkään, että romutan sen. Outoa sinänsä, koska mie en huolehtinu siitä ennen noin paljo. Syntyny joku ihme kammo jostain...
Toivon vaan, etten oikeasti mokaa ja ettei se pelko mene pahemmaks, koska sitte mie en uskalla enää oikeesti ajaa sitä autoa ja lähteä remontoimaan. Ja se olis todella iso askel taaksepäin, koska tähän asti oon menny sinne, vaikka oon aamulla ollu pienessä (tai vähä isommassaki) paniikissa. Niiden päivien jälkeen on hyvä mieli ku saa kiitokset ja tietää, että on saanu jotaa aikaseks.

Yks päivä avauduin N:lle chatissa, ku se kysy mikä mun mieltä painaa. Kerroin miten kyllästyny oon mun elämään ja paniikkeihin. Jälkeenpäin tietysti kadutti ihan helvetisti, että miks menin puhumaan sellasia, mut ainaki se otti jutun tosi hyvin ja vastas ihan asiallisesti.

Mie tykkään N:stä ja M:stä todella paljo. Ne ymmärtää mun tilanteen, ne tajuaa. Joskus mie haluaisin vaan laittaa niille viestiä ja purkaa kaiken mitä mie mietin, kaiken mikä masentaa ja pelottaa. Mie en tee niin, oon ottanu opikseni ja tiedän ettei kaikkea kannata kertoa, mut joskus ihan oikeesti tekis mieli.

Tästä merkinnästä tuli jotenki todella sekava, mutta antaa mennä. Nyt ei jaksa keskittyä sen enempää.

Ja mulla on ulkonäkökriisi, koska mie olen ruma.
Seki vielä.

29. syyskuuta 2014

I'll suffer just as much as I need to

Mie en oikee osaa kirjottaa tätä asiaa mitenkää selvästi. Yritän ja yritän, mut mie en vaan saa selviä ja ymmärrettäviä rivejä aikaseks.

Ensinnäki mie oon alkanu viime viikoilla saada käsityksen siitä, millanen ihmine mie olen. Mie olen yrittäny olla jotain muuta ku mitä oikeesti olen, ja se on tuntunu pahalta. Ehkä elämä muuttuu helpommaks, jos mie lopetan esittämisen.

Mie oon yrittäny olla sosiaalinen, tutustua moniin uusiin ihmisiin ja käydä paljon ulkona muiden parissa.
Mutta siitä on tullu vaan huono olo.

Yli 9 vuoden kestäny kiusaaminen jätti jäljen, isomman ku mie olin ymmärtänykään.
Mie en osaa enää olla ihmisten kanssa, mie en luota ihmisiin. Mie tiedän, että tässä maailmassa voi luottaa ainoastaan itteensä. Mie oon sisäänpäin vetäytyny, enkä osaa laskea suojuksiani tai antaa kenenkään tietää liian paljo. Mie en osaa rentoutua täysin edes tuttujen ihmisen, poikaystävän, parhaan kaverin tai isäni seurassa.

Ehkä mun ei enää tarvi yrittäkään.

On helpompi hengittää, ku oon hyväksyny olevani tämmönen.
Ei mun tarvi olla sosiaalinen tai saada hirveetä kaverilössiä perääni.
Mie pärjään näinki. Enkö pärjääki?

Eniten ahdistaa tulevaisuus. Mitä mie teen elämälleni? Ihan oikeesti, MITÄ?! Miten mie elän? Oonko mie ikuisesti ilman töitä ja koulutusta? Mitä-mie-teen?!

Musta tuntuu, että asiat menee siihen pisteeseen, että mie ja poikaystävä erotaan ennemmin tai myöhemmin. Mikään ei ole varmaa, mut tätä ei jaksa. Ei siitä sen enempää. Oon yrittäny vaikuttaa asiaan, mutta mikään ei vaikuta auttavan.

Mie asun virallisesti isän kanssa, vaikka oon majaillu poikaystävän kämpillä jo muutaman vuoden. Jos me erotaan, mie en voi muuttaa takasin kotiin. Ehkä se toimis hetken, mutta mie en vaan pystyis enää asumaan siellä. En varsinkaan näiden paniikkien kanssa.
Mutta omilleen muuttaminen on mulle ihan vieras asia. Mie en ole ikinä tehny sitä, enkä tiedä edes mistä alottaa ja oon ihan vitun eksyksissä.
Mie en ole ettiny omaa kämppää, koska sitte ku mie vaihan kirjat omaan osotteeseen, isältä menee kämppä alta. Ja se kämppä on tosi hyvällä paikalla, siinä on kunnollinen autotalli ja kaikki, joten isä ei mielellään muuttais sieltä pois. Joten tää ei vaikutan vaan mun asioihin, vaan isäänki.

Mutta on muutki saanu asunnon hankittua.
Minuu pelottaa.
Mut jos muut pystyy siihen ni pystyn mieki, huolimatta siitä että pelottaa ja ettei mulla ole mitään hajua käytännön asioista. En edes tiedä mitä kautta lähen ettimää sitä kämppää, koska mie kuulun tohon työvoimatoimiston sisarpuolelle ja mun asiat menee sitä kautta.

Tuntuu hyvältä miettiä, että asiat muuttuu. Samalla pelottaa ihan helvetisti, eikä mulla ole tietoakaan siitä mitä mie olen tekemässä.

17. syyskuuta 2014

I've opened my scars

Tänne ei ehkä kannattais päivitellä elämää näin usein, mutta ei jaksa välittää.

Alkaa nyt tuntua vähä siltä, että masennus on tullu takasin.
En mie oikee muutakaa selitystä tähän olotilaan enää keksi, tätä on jatkunu niin kauan.

Ei itse asiassa jaksais yhtään mitään. Väsyttää ja masentaa koko ajan ja haluaisin vaan nukkua ja viillellä.

Ei jaksais enää miettiä "mikä musta tulee isona". Ahdistaa ihan älyttömästi, ku ihmiset kyselee sitä.
Ei musta tule mitään. Ja nykyajan Suomessa on ehkä parempi pysyä työttömänä, ku lähteä yrittämään mitään. Lähipiirissä on nyt monet menny tekemään jotain, ne on menny kouluun tai töihin tai kursseille, ja kaikilla niillä on nyt asiat sekasin.

Ei jaksais enää miettiä raha-asioita. Se on stressaavaa ja väsyttävää ja kaikki joilla on joskus ollu ongelmia rahan kanssa, tietää varmasti kuinka paljo se vie henkisiä voimia.

Mie en jaksais herätä aamulla.
Mie en jaksais miettiä onko mun elämässä mitään järkeä.
Mie en jaksais turhautua asioista, joita mie en osaa tai uskalla tehdä.
Mie en jaksais enää olla kiltti ihmisille, joka kohtelee minuu ku roskaa.

Eipä tässä muuta.

16. syyskuuta 2014

I don't need a thing from you

Tällä hetkellä mie vihaan kaikkia ihmisiä, vaikken itekää oo täydellinen. Kaukana siitä.

Kärkipäässä kasvattiäitiä.
Se on ärsyttävä muija, joka jankkaa mulle etten mie osaa tehdä mitään oikein, että sen ja isän ero oli mun syytä. Sitte se ei ite tee asioita, jotka on sopinu tekevänsä. Se on jättäny minut ja iskän ihan tyhjän päälle ja aiheuttaa koko ajan vaan ylimäärästä vaivaa ja stressiä.

Mie ja isä ei olla edes käyty yhdessä merellä sen perseilyjen alettua.
Mie herään vieläki keskellä yötä ku luulen, että se tulee ovesta läpi meijän kämppään. En tiiä miks.
Yritän pitää hyviä välejä, koska jos mie rupean aukomaan sille päätäni, se kostaa sen isälle. Ei entiseen perheenjäseneen niin vaan katkasta välejä.
Vitun iso kiitos sille.

Väsyttää koko ajan. Ihan sama paljonko nukun ja mihin aikaan. Jaksan olla hereillä tunnin, sitte alkaa väsyttää niin että on vaikea keskittyä mihinkään ja rupean koomailemaan.

Sossun päätöstä ei edelleenkään kuulu eikä näy. Tänään kävin iskällä ja sain syödä sen viimisiä leipiä niin, että saatiin aamupala.

Päätös tehdään ehkä huomenna. Sitte menee se pari päivää, että rahat tulee tilille.

Voi vitun idiootit.
Ei voi olla vaikeeta hoitaa ihmisten päätöksiä ajan tasalle.

Mie tiedän olevan ihan kamala ihminen, mut välillä mie toivon, että koko maailma romahtais. Sillon ei olis enää ihmisiä. Joskus mie mietin, että ehkä mie en edes halua olla sosiaalinen. Ehkä mie oon vaan syntyny tämmöseks.

14. syyskuuta 2014

No one can save you now

Inhottaa tulla valittamaan aina samoista asioista, mut mistäpä muustakaan sitä valittais.

Varoitus: seuraava teksti sisältää paljon angstia ja kirosanoja.

Sitä paitsi tää ahdistaa niin paljo, että tekis miel lukittautua kylpyhuoneeseen ja vetää ranteet auki. Mut mieluummin mie yritän purkaa tän olon jonneki muualle. Kirjottamiseen, esimerkiks.

Mikä minuu ahdistaa?
Raha.
Voi mikä yllätys.

Sossun päätöstä ei näy eikä kuulu. Äsken kävin verkkopankissa pienellä toivonkipinällä, että ehkä ne rahat tuli perjantaina jotenki tositosi myöhään, enkä oo vaan huomannu. Ja vitut. Siellähän se tili oli miinuksella niiku aikasemminki. En tykkää lainailla keneltäkään ja nyt en edes vois, koska ei mun tutuillakaan ole yhtään sen parempi tilanne.
Ja rahoja odotellessa nää viikonloput on aina yhtä ihania, ku rahaliikenne ei kulje ollenkaan. Oikeesti, kuka paska senki on keksiny?

Raivostun, jos maanantaina pitää soittaa sossuun ja käydä riitelemään.

Yhteenveto:
- Laskut kasaantuu.
- En saa ostettua lääkkeitä. En nyt tarkota niitä paniikkeihin vasta määrättyjä lääkkeitä; en saa ostettua kipulääkkeitäkään.
- Poikaystävä ei saa ladattua bussikorttia - tai muutenkaan maksettua matkaa kouluun, joten sille tulee taas poissaoloja. Kolmesta poissaolosta reputtaa kurssin. Niiku kävi viimeeks. Ei auttanu selittää, että poissaolot johtu rahatilanteesta. Sellasta selitystä ei siellä hyväksytä. Paskaa.
- Jääkaapissa ei ole kohta muuta syötävää ku valo. No jaa, kai täs pitäis laihduttaa muutenki.
- Täällä sataa joka päivä ihan vitusti vettä ja mulla ei edelleenkään ole ehjiä kenkiä. Näissä nykysissä rieskoissa ei ole pohjia ja ei oikee kohta enää reunojakaan, kärjistä nyt puhumattakaan. Ei mitkään hyvät kengät näille keleille. Mutta minkäs teet.
- Ahdistaa, koska kaikki ongelmat kasaantuu. Ahdistaa, jos poikaystävälle tulee poissaoloja. Ahdistaa jos en saa hankittua niitä kipulääkkeitä. Ahdistaa soittaa ja perua psyka. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Jos rahat ei tuu maanantaina, taitaa olla eessä se, että lainaan porukoilta ongen ja lähen ihan oikeesti kalastamaan meijän ruoan. Kuulostaa vähä epätoivoselta, mut ei voi mitään.

Miten raha voi vaikuttaa ihmisen elämään näin paljo? Ihan sairasta. Ihan vitun sairasta.

Ärsyttää ku alkaa mennä yöunetki tän takia. Mie mietin ja mietin että mitä vittua mie teen elämälläni vai pitäiskö se vaan lopettaa suoraan ja päästä eroon tästä kaikesta paskasta. Ei ainakaa muiden rahat menis enää siihen, että minutki pitää elättää. Poikaystävällä olis varmasti tälläki hetkellä bussirahat jos mie en olis tartteemassa ruokaa.

12. syyskuuta 2014

I won't trade my pride for feeling good

Lääkepohdintoja.

Kävin psykapuolen lääkärillä. Se kirjotti kaks reseptiä, toisen pidempiaikaseen lääkkeeseen jota olis tarkotus syödä kuukausikaupalla ja odottaa, että se parin viikon syömisen jälkeen alkais vaikuttaa. Tähän hätään en muista sen nimeä. Toinen respti oli rauhottaviin (opamox). Opamoxia olis tarkotus ottaa vaan sillon, ku paniikkikohtaus yltyy niin pahaks ettei ilman rauhottavia pärjää.

Toi ei ole mitenkään hirveen ajankohtasta, koska mulla ei tällä hetkellä ole edes rahaa hakea minkäänlaisia lääkkeitä.
Pistin sossuun hakemuksen vähän normaalia myöhemmin, koska mulla ei ollu rahaa, jotta olisin päässy bussilla monen kilometrin päähän viemään hakemuksen. Soitin jopa pankkiin ja kysyin, että miksei mun verkkopankkitunnukset toimi niin, että voisin tehdä sähkösen hakemuksen. "Ei me tiedetä." Selvä. Ei voi mitään.
Lisäks mun päätöstä ei näy eikä kuulu, enkä tiedä millon rahat tulee vai tuleeko.
Eli lääkkeetki saa oottaa vielä pitkän aikaa.

Mie en tiedä, onks lääkkeiden hakeminen enemmän hyvä vai huono juttu.

Toisaalta mie vihaan näitä paniikkeja niin paljo, että haluan niistä eroon ja en tiedä mikä niihin auttais. Lääkkeitä oon yrittäny vältellä viimiseen asti, mut nyt tuntuu siltä ettei ole muita vaihtoehtoja enää.

Työkkäri halus mut lääkityksen alaseks, jotta ne saa minut töihin. Ei sillä, olishan se kiva ku vois tehdä elämällään jotain. Mut toisaalta siitä tulee sellanen olo, että niitä ei edes kiinnosta. Ne haluaa mut vaan töihin. Pitää olla niin pilvessä, ettei asiat ahdista. Kukaan ei kysy, mikä on syy niiden paniikkien takia. Lääkkeet ei vie sitä ongelmaa pois, ne vaan estää oireet.

Tai estääkö? Mistäs mie tiedän, ku en ole edes kokeillu? Voi olla, että käy niiku edellisten lääkkeiden kanssa, että ne pitkäaikaset lääkkeet vaan laukasee kohtauksia. Tai mistäs mie tiedän millasia sivuoireita niistä tulee? Tiiän ihmisiä, jotka on käyttäny rauhottavia ja niiden kanssa ei nykyään voi käydä normaalia keskustelua, ku ne on niin pihalla kaikesta. Okei, mulla ei ole aikomuksenakaan syödä niitä ku karkkeja, mutta pelottaa silti.

Tänään mie sain aika pahan paniikkikohtauksen. Meinasin oksentaa ja pyörtyä, tärisytti ja itketti. Halusin olla rauhassa ja sitte ku poikaystävä tuli väkisin puhumaan, mie rupesin vaan tiuskimaan sille. En edes tajunnu sitä sillon, mut olin kuulemma kuulostanu aika tylyltä.
Mie oon ihminen, joka tarvii omaa tilaa ja rauhaa. Välillä mie mietin, pystynkö mie ikinä normaaliin ihmissuhteeseen. Mulla on aina suojukset ylhäällä enemmän tai vähemmän ja se alkaa pikkuhiljaa tuhoamaan mun ihmissuhteita. Yritän luoda uusiaki tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, mut aina se jotenki jää. Ja ihan sama kuinka tärkeä tai hieno ihminen on kyseessä, mie jossaa vaiheessa huomaan ajattelevani, etten halua nähdä sitä. Haluan olla yksin.

Mut nyky-yhteiskunnassa ei voi olla yksin. Koko ajan pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa. Välillä tekis miel muuttaa keskelle Siperiaa ja elää siellä ilman muita.

En mie oikee tiedä miten mie sanoisin tän.

Mie oon viallinen ihminen, joka ei osaa olla toisten seurassa tai toisten kanssa. Ei se auta, että mie oon lääkityksen alla. Se saattaa poistaa ahdistuksen, mut ihan yhtä epäsosiaalinen ja epäilevä ihminen mie siltiki olen.

Ja onks se huono vai hyvä asia?
En mie edes tiedä.

Mie oon kasvanu seudulla, jolla kaikkien pitää osata pitää puoliaan. Täällä tulee hakatuks, raiskatuks tai tapetuks aika äkkiä, jos ei osaa liikkua. Enkä nyt liiottele. Tää mesta on ihan väkivaltalistojen kärjessä. Mie oon oppinu välttelemään ihmisiä, epäilemään että kaikilla on pahoja ajatuksia. Se on hyvä lähtökohta. Jos joku osottautuuki kivaks ihmiseks, se on vaan mukava yllätys.

En tiiä.

Kai mie oon ikuisesti sellanen tyypillinen köyhä slummissa kasvanu erakko, joka osaa kyllä tapella, muttei meikata itteään kauniiksi ja lähteä maailmalle olemaan ilonen.

8. syyskuuta 2014

Too much in the past to forget

Hämmentävää.

Mie oon tutustunu uuteen ihmiseen. Tai oikeastaan se ei ole sinänsä uus tuttavuus, vaan poikaystävän kaveri, Merimies. Ennen ei puhuttu sen kanssa sanaakaan ja sitte ruvettiin puhumaan yhteisistä harrastuksista. Nyt puhutaan vähän enemmän, välillä syvällisempiäki.

Kaks yötä sittn mie purkasin Merimiehelle oikeen kunnolla. Se tietää, että mie saan paniikkikohtauksia ja se tietää muutamia juttuja musta. Ja sitte iski ahdistus ja se oli siinä viestilaitteen toisessa päässä ja sitte keskusteltiin. Ei se pistäny ollenkaan pahakseen sitä, että mie panikoin tai sitä että minuu masens. Se oli ihan kiltti ja ymmärtäväinen.

Tässä tullaan taas tähän ristiriitaan.

Kiva, että se on kiltti. Mahtavaa, että se ymmärtää. Upeeta, ettei se tuomitse.

Mut toisaalta siihen ei voi luottaa, koska se on ihminen ja ihmisiin ei voi luottaa. Siinä käy aina huonosti. Ihmisille ei saa kertoa liikaa omasta itestään.

Mie oon huono avautumaan ja sitte ku mie vähäki avaudun, pelottaa että sanon liikaa ja annan itestäni todella huonon kuvan.

Merimieski on ihan kiva nyt. Mut jos se tietäis miten sekasin ja romuna mie oikeesti olen, ehkä se vaan juoksis toiseen suuntaan.
Se tykkää siitä, mitä mie esitän olevani.

Hävettää muutenki, että menin vuodattamaan sille asioitani sillä tavalla.

5. syyskuuta 2014

This world is only gonna break your heart

Mie oon nyt päättäny jotain.
Mun ei tarvi antaa kaikkea anteeks. Enkä mie pystykää antamaan.
Mutta uskokaa, että mie oon yrittäny. Mie oikeesti yritin. Mut nyt mie en enää jaksa yrittää. On helpompi olla katkera.

Monet ihmiset varmaan vihaa minuu tän merkinnän jälkeen, ku mie paljastan kuinka kamala ihminen mie oikeesti olen. Mutta sille ei sitte voi mitään. Nää kaikki reaktiot on kuitenki inhimillisiä ja mie en nää syytä sensuroida niitä.
Mie en edes tiedä, miten mie voisin kirjottaa tän mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Suunnilleen näin:

Minuu pyydetään tekemään jotain. Ihan sama mitä. Olemaan kuskina, piirtämään taulu, käymään kaupassa.
Ihan sama miten yksinkertasesta ja helposta asiasta on kysymys, mie mietin mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitte mie mietin, että jos ja kun mie mokaan jotenkin, miten palveluksen pyytäjä reagoi siihen? Se vihaa minuu, eikä puhu mulle enää ikinä. Se nauraa mulle ja kutsuu kaverinsaki nauramaan.
Ja lopulta mie totean, että mulla jäi kattila hellalle, enkä mitenkään ehdi auttamaan. Multa jää todella monet asiat tekemättä, monet kokemukset kokematta, ihan vaan siks ku mie pelkään. Mie en tietääkseni ole tehny koskaan mitään hurjia mokauksia. Mitä mie siis pelkään? En mie tiiä itekään. Mutta mie arvelen, että tän voi yhdistää kouluaikojen kiusaamisiin. Ku jotkut painaa sun itseluottamusta alas monien vuosien ajan, se alkaa näkyä. Ja se näkyy kauan ja selvästi.

Ja toinen esimerkki:

Mie halusin nuorena bändiin. Mie tykkäsin soittaa ja mietin miten hienoa olis, jos vois kiertää maailmaa hyvien ystävien kanssa, soittaa isoilla lavoilla ihmisille, jotka pitää meijän tekemästä musiikista.
Kai siinä oli joku toive siitä, että mut hyväksyttäis, että mulla olis joku lahja mikä sais kannustusta. Että mulla olis kavereita, ihmisiä jotka on läheisiä, viettää aikaa yhdessä ja pitää yhtä.
Okei mie myönnän suoraan, että se oli todella naiivi kuva, mutta se nyt vaan oli.

Mie en koskaan päässy varsinaisesti opettelemaan soittamista, koska meillä ei todellakaan ollu rahaa mihinkään soittotunteihin. Ei mulla olis vieläkään. Jouduin opettelemaan kaiken ite, mikä ei ollu mitenkää helppo juttu. Enkä edes oppinu tarpeeks.
Ja sitte ku mie lopulta päädyin pieneen kokoonpanoon, se homma loppu ennen ku ehti kunnolla alkaakaan. Mie en voinu mennä tapaamisiin, koska sain niin pahoja paniikkikohtauksia. Mie olin soittotaidoissa kaikkia muita jäljessä. Mie en vaan pysyny mukana ja se toi entisestään paineita ja siitä touhusta tuli pelottavaa ja vastenmielistä.
Jos mie nykyään näen ihmisiä, jotka keikkailee, tapaa muusikoita ja bilettää suurissa kaveriporukoissa, muhun iskee sellanen todella pahantuntunen katkeruus. Ei sais, mutta iskee silti. Tää on pieni paikkakunta ja täällä kaikki tuntee kaikki. Eli kaikki, jotka on vähääkään mukana missään musiikkijutuissa, tietää toisensa ja viettää väistämättä aikaa yhdessä. Ja mie istun kotona.
Miksen mie voi olla tuolla? Miks noi on päässy lavoille soittamaan? Miks niillä on niin hauskaa keskenään ja mie en edes tunne niitä kunnolla? Miks?
Koska mie pelkään.

Taas iskee se pahempi katkeruus.
Millä oikeudella kiusaajat kohteli minuu niin ku kohteli? Millä oikeudella ne repi minuu niin kauan, että mie lopulta murruin kokonaan? Miks niiden oli pakko painaa niin kauan, että mie aloin saamaan paniikkikohtauksia? Miksei ne voinu antaa mun olla?


Aina sanotaan, että ei saa olla katkera. Pitää kääntää toinen poski. Pitää jatkaa elämässä eteenpäin.
Mie yritin sitä todella pitkään ja todella kovasti. Mie keksin mitä erikoisempia tekosyitä, joiden varjolla olisin voinu hyväksyä sen mitä kouluvuosina tapahtu.
Yleisin tekosyy oli: "Ne oli nuoria, ei ne tietosesti pilannu mun elämää." Ehkä ei, mutta mie olin saman ikänen ja tajusin silti, että toisia ei kiusata ja että kaikkia kohdellaan hyvin. Sitä paitsi jotkut kiusaajista tulee vastaan vielä nykyäänkin ja ne vittuilee ja nauraa mulle. Jos ne ei tän ikäsinä tajua tekevänsä väärin, niiden kusipäisyyttä ei voi pistää nuoruuden piikkiin.

Mulla oli huono omatunto siitä, että mie olen katkera. Mie yritin antaa anteeks, yritin ymmärtää. Mut mie en pystyny siihen ja stressaannuin siitä, että olen huono ihminen.
Elämässä meni koko ajan vaan useammat ja useammat jutut penkin alle, lähinnä paniikkihäiriön ja huonon itsetunnon takia. Yritin keksiä niihin syitä. Kaikki syyt kohdistu minuun itteeni. "Mie oon vaan luonnostani pelkuri."
Mut nyt musta tuntuu, että kukaan ei ole. Mulla ei ollu paniikkikohtauksia ennen koulua.

Sitte mie päätin, että mie en enää yritä väkisin antaa anteeks jos siitä koituu hirveesti stressiä, eikä mitään hyvää. Mie päätin, että mie saan olla just niin vitun katkera ku mie haluan. Minuu kohdeltiin huonosti, vaikken mie ollu tehny niille ihmisille mitään pahaa. Ja niiden teot vaikuttaa mun elämään vieläki, vaikkei olla edes samassa koulussa. Ne ei ole vieny mun elämästä kaikkea hyvää, mutta ne on rajottanu sitä.

Mie en ollu syypää siihen, että minuu kiusattiin.
Mie olin silmätikkuna, koska mun ulkonäössä oli virheitä, joille en mahtanu mitään. Mie olin silmätikkuna, koska mulla oli vanhat vaatteet, eikä varoja mihinkään muotiluomuksiin. Minuu kiusattiin, koska mie päätin, etten mie pilaa keuhkojani tupakalla. Minuu kiusattiin, koska mulla ei ollu äitiä, joka oli opettanu miten meikataan ja laitetaan hiukset nätisti.

Sanokaa, että mie oon lapsellinen ja epäkypsä, mutta mie en enää halua väkisin yrittää olla ymmärtäväinen. Mie en jaksa antaa anteeks, eikä kukaan ole edes pyytäny.
Musta tuntuu pahalta koko ajan, eikä se tunne mene pois.
Sitä mie en anna anteeks.
Mun ei tarvi.



3. syyskuuta 2014

Your home is where the dark is

Ihan ensin mie haluan pyytää anteeks sitä, miten sekava tästä merkinnästä tulee. Mulla on tätä kirjottaessa paha paniikkikohtaus ja yritän kirjottaa vaan jotta saisin ajatukset muualle, eli mieli harhailee vähä siellä ja täällä. Sanotaan nyt niin, että olin K:n kanssa melkein koko päivän. Illalla lähdin kotiin, koska tuli ihan järkyttävä olo. Mulla oli ollu paniikkioireita ainaki pari tuntia, mutta mie olin onnistunu työntämään ne syrjään. Lopulta en enää pystyny.

Kirjottaminen on vaikeeta. Minuu väsyttää niin paljo, että mie voisin nukkua viikon putkeen. Mie oon nukkunu viime aikoina tosi huonosti. Nyt oon valvonu jotain melkeen 40 tuntia putkeen. Alkaa oloki olla sen mukanen...
Kädet tärisee tän paniikkikohtauksen takia ja sitte ku tärinä hetkeks loppuu, silmissä sumenee. Tekis miel mennä kylppäriin, ottaa terä ja tehä viiltoja niin kauan, että tää loppuu. Mut en voi, koska poikaystävä on tossa vieressä. Se on hyvä asia. Mie en halua uusia arpia.

Huomenna pitää herätä poikkeuksellisen aikasee. Psyka on aikasee aamulla ja kaiken lisäks ihan uudessa paikassa, missä en ole ikinä käyny. Lunttasin Google Mapsista (voi ku oon nolo, tiedän) ja en ole ikinä edes tienny, että sillä alueella on minkäänlaisia taloja. Huomenna on kiva lähtä ettimään ja miettiä, että löydänkö perille vai enkö löydä.
Mie vihaan tämmösiä muutoksia. Ehkä se on tosi pien asia monille, mut musta tuntuu, että ton uuden paikan ettiminen tuo ihan hirveesti ylimäärästä stressiä, mitä en nyt todellakaan tarvii.

Mie kävin lapsuudenkodissa ja löysin laatikon pohjille haudatun päiväkirjan, jota mie kirjotin yläasteen jälkeen. Sitä mie kirjotin just sillon kun oli masennuksen pahin vaihe. Lähinnä siks, ku ajattelin että se auttais. Siinä oli paljon surullisia ja synkkiä merkintöjä. Enemmän ku niitä positiivisia.

Jos mie olen puhunu ihmisten kanssa mun masennuksesta, paniikkihäiriöstä tai muista mielenterveysjutuista, mie oon aina voinu sanoa, että vaikka mulla olis paljon ongelmia ja huono itsetunto (etenki ulkonäön suhteen), mie en ole ikinä kokenu mun painoa ongelmaks.
Mutta toisin on asia. Ilmeisesti.
Siinä päiväkirjassa oli paljon merkintöjä nimenomaisesti mun painosta. Mie olin kirjottanu sinne mm. siitä, että mie vien hirveesti tilaa ku mie nukun sängyssä. Eikä se ollu mitenkään paha juttu, ku vertaa niihin kohtiin mitä en kehtaa tänne edes kirjottaa.
Mie en voinu lukea sitä päiväkirjaa loppuun. Siellä oli ihan hirveitä asioita ja ajatuksia. Pelottavinta siinä on se, etten mie muista kirjottaneeni niitä. Siis joo, mie oon kirjottanu ne. Ne on mun käsialaa ja niin pois päin, mutta mie en muista, että mulla edes olis ollu niitä ajatuksia.

Sitä päiväkirjaa lukiessa mie tajusin, miten hirvee ihminen mie olen.
Mie en voinu lukea sitä loppuun. Siitä tuli ihan hirveä olo. Mie heitin sen kaapin kaukasimpaan nurkkaan ja varmaan poltan sen joku päivä. En siks, että "tuli puhdistaa ja nyt olen parempi ihminen" vaan siks, etten halua että kukaan lukee sitä. Jos mie heitän sen roskikseen, joku voi ottaa sen sieltä ja lukea. Ja ei, en ole vainoharhanen. Mutta täällä päin on ihmisiä ja etenki pieniä lapsia, jotka penkoo roskiksia.

Mun piti nähdä perjantaina kaveri, jota en ole nähny puoleen vuoteen.
Tuntuu siltä, että perun sen.
Tällä hetkellä on ihan liikaa stressiä ja muutenki ihan kamala olo ja kasvattiäidin paskakäytöksen takia perjantaina menee menot muutenki vähä uusiks.

Mie haluan vaan painua sänkyyn ja kuolla sinne, ettei tarvi enää ikinä herätä.

Mie en tiedä miten kauan mun pää jaksaa.

Tai sydän.
Jos mie jo kertaalleen jouduin sairaalaan paniikkikohtauksen takia, mie en tiedä kuinka kauan se jaksaa tätä tahtia.

Mie en tuu ehkä koskaan pääsemään irti paniikkikohtauksista.
Ne vaikuttaa mun elämään ihan liikaa, enkä mie tiedä mitä mie voisin tehdä. Mikään ei tunnu auttavan.
Välillä mie toivon, että ne kouluaikoina minuu kiusanneet kusipäät osais edes hävetä. Mulla ei ollu minkäänlaisia paniikkioireiden tyyppisiäkään juttuja ennen ku alko ahdistaa mennä kouluun niiden paskojen ihmisten takia.

Tässä merkinnässä ei ollu paljo mitään järkeä ja puolet asioista puuttuu, mut kuhan nyt kirjotin.
Uusiks paremmalla hetkellä.

29. elokuuta 2014

Reality cuts deep

Tätä kirjottaessa on kaikin puolin niin sekava olo, että tän tekstin joutuu varmaan alottamaan tuhat kertaa alusta, ennen ku tää päätyy julkasuun jotenkin ymmärrettävässä muodossa.

Viime yö oli todella, todella hankala.

Alotin merkintää, mihin olin vähä kirjottanu ylös asioita, joita kiusaajat teki sillon aikoinaan. Oli tarkotus kertoa vähän siitä, miten minuu on kiusattu. En ehtiny ees kirjottaa paljo mitään. Tein listan oppilaista ja opettajista, jotka kiusas ja kirjotin viereen mitä ne teki ja miks. Ei siis edes mitään järkevää tekstiä, pelkkä lista, että muistan mitä kirjotan.

Se oli henkisesti raskasta, raskaampaa ku mie olisin ikinä osannu kuvitella. Oon mie niistä asioista joillee ihmisille puhunu ja maininnu, mut nyt ku niitä rupes miettimää ihan tosissaan... En tiiä. Se oli vaikeeta.

No, mie sitte typeränä kävin miettimää niitä juttuja liikaa ja menin entistä syvemmälle sinne menneisyyteen. Olis pitäny sulkea tietokone ja päästää irti, mutta mie en tajunnu. Mie ajattelin naiivisti, että ei se voi niin vaikeaa olla.

Sitte mie sain paniikkikohtauksen. Ensin oli vaan vähän kuvottava olo ja sydän hakkas, ku mietin niitä aikoja. Sitte alko oksettaa ja tärisyttämään ja menin vessaan miettimään, että tuleeko illallinen ylös vai eikö. Mie en uskonu, että pelkkien tiettyjen ihmisten, aikojen ja tapahtumien miettiminen voi laukasta niin ison paniikkikohtauksen.

En saanu koko yönä unta. Mie kiipeilin seinille, kävelin ulkona vesisateessa, tärisin ja olin varma, että tuun hulluks tai kuolen sydänkohtaukseen. Mie olin lopulta ihan sekasin ja mietin, että oon valmis tekemään ihan mitä vaan, jotta se kohtaus loppuis.

Jossaa vaiheessa aamuyöllä mie tajusin, että olin raapinu käsiäni auki. Se on sellanen tapa, mikä on tullu ties mistä. Se tulee huomaamatta, sen tajuaa vasta ku olo helpottaa ja tuntee, että kättä kirvelee. Siitä sit lähti se lisäkimmoke siihen loistoideaan, että pitää hakea veitset tai sakset tai ihan mitä tahansa terävää ja vetää käsi auki. Sitte mie istuin tärisevänä myttynä kylpyhuoneen lattialla saksien kanssa ja itkin.

Se kipu jotenki pysäyttää sen paniikkikohtauksen, riuhtasee siitä irti tai jotain. Mie tiedän, että se on typerää. Mie tiedän, että siitä on enemmän haittaa ku hyötyä. Mutta se auttaa lopettamaan ne kohtaukset, enkä mie muutakaan keinoa keksi.

Tää ei ole enää tervettä.
En haluais todellakaan alkaa millekään diapam-kuurille, ku pelkään sitä psyykkistä riippuvuutta ihan liikaa. Mut kai se pitää. On se parempi, ku tämä.

Ja yks jännä juttu tapahtu. Kaiken sen tärinän, ahdistuksen ja vihan keskellä mie huomasin miettiväni, ketkä minuu vihaa. Mie ihan oikeesti kävin mun ystäviä ja tuttavia läpi, mietin mitäköhän ne musta oikeesti ajattelee ja mitäköhän kukaki sanois, jos näkis minut sellasessa tilanteessa. Se tuli ihan pensaan takaa koko ajatus. "Ne varmaan vihaa minuu, ku mie oon tämmönen. Ne puhuuki mulle vaan sen takia, että sitte ne voi ottaa yhteyttä jos ne joskus tarvii jotain." Ihan harhasia ajatuksia.

Ja jotenki oon alkanu miettimään sitäki, että mitä mie teen, jos joku tuttu löytää tän blogin, osaa yhdistää minut näihin kirjotuksiin ja... Ja nii, mitä sen jälkeen?

Ja ton yön jälkeen vähän väsyttää.

25. elokuuta 2014

It's all going wrong

Ahistaa.
Masentaa.
Tulin tänne valittamaan, koska mulla ei ole oikeesti mitään muutakaan tekemistä ja haluun purkaa kiukkuni johonki.

Nyt on taas se vaihe ku mie tajuan, etten ole saanu elämässäni mitään aikaseks. K muisteli sen ammattikouluaikoja ja mulle iski sellanen katkera fiilis, koska oon tosi kovasti halunnu amikseen. Mut sillon peruskoulun jälkeen vanhemmat päätti, että oon liian nuori opiskelemaan toisella paikkakunnalla, joten ilmotin opinnonohjaajalle, että pidän pakostaki välivuoden. Lisäks opinnonohjaaja sano, ettei musta tulis mitään muutenkaan, joten aika sama se oli. Ja nyt huomaan, että se oli oikeassa. Eihän musta tullu mitään. Enkä mie enää pystyiskään. En mie pystyis lähtemään näiden paniikkien kanssa mihinkään. Ja tällä paikkakunnalla ei ole mitään kiinnostavaa alaakaan, joten...

Yritin siivota, että saisin edes jotain tehtyä. Jotenki tuntuu, että tää kämppä on yhtä paskanen ku aamullaki. Enkä mie jaksa siivota enempää, koska väsyttää ihan tajuttomasti. Minuu väsyttää aina, ihan sama paljonko nukun. En tiedä miks.

Kasvattiäiti ärsyttää. Se aukoo päätään mulle ihan tyhjästä ja sen jälkeen kehtaa vaatia multa apua, vaikkei itekään pidä sovituista asioista kiinni.

Raha-asiat ahdistaa. Voi mikä yllätys.
- Pitäis laittaa toimeentulon jatkohakemus.
- Siihen tarvii tiliotteen, mutta meillä ei ole tulostinta, eli mun pitää mennä 10 km päähän pankin konttoriin tulostamaan se.
- Mulla ei ole rahaa bussiin, jotta pääsisin sinne. Meillä on tuskin rahaa ruokaan ja pitäis elää vielä viikko, eli ei puhettakaan, että laittaisin yli 7 euroa yhden vitun hakemuksen takia. Ei pysty.
- Ja ens kuussa (viimeistään) pitäis saada hankittua uudet kengät, koska vanhoissa ei ole pohjia (eikä oikeastaan päällisiäkään) enää nimeksikään ja kohta alkaa vesisateet. Tai on oikeastaan alkanu jo. Mut mites mie hankin uudet kengät, ku ens kuussa pitää maksaa ne sairaalakulut, jotka tuli tossa kerättyä yhden-vitun-paniikkikohtauksen-takia??

Tänää olis ollu mielenterveyslääkärin tapaaminen ja huomenna psyka, mutta peruin molemmat. Ne on 20 minuutin ajomatkan päässä, eikä meillä ole bensaa sellasiin reissuihin.

Saatana.
Mie en tiedä kuinka kauan mie jaksan tätä paskaa, ku tää on ihan turhaa.
Välillä mie ihmettelen miks mie kirjotan tännekään, ja tuhlaan aikaa tämmöseen vuodattamiseen.


24. elokuuta 2014

Have you ever felt you don't have a chance?

Nonniin, nyt mulla on vapaata aikaa (sitä mulla on aina, mut nyt on vähä voimia kirjottaa) ja ajattelin päivitellä mitä on tapahtunu. (Oon yrittäny olla sosiaalinen, kävin työvoimatoimiston palaverissa ja olin sairaalassa ja siinä varmaan kaikki mitä on tapahtunu). Yritän vähä tiivistää, mutta tää teksti voi silti venähtää suht pitkäks, anteeks siitä.

Ja kiitos kaikille niille 9 lukijalle, jotka on jaksanu roikkua täällä :) Merkinnät ja kommentit on aina tervetulleita :)

Tosiaan, tietokone päätti lähteä lomalle. Se ei lähteny auki, koska virtalähde oli paskana. Jipii, ei ottanu yyyyhtään päähän. Kone meni huoltoon heti, ku sain kasattua sellasen rahasumman, että sain sen huoltoon. Nyt siitä on vaihettu osia ja sen pitäis toimia paremmin.

Mieli on ollu maassa pitkän aikaa. En oikeestaa edes tiedä miks, koko ajan on sellanen olo, että haluais itkeä ja hakata päätä seinään. Nyt ku pääsin sairaalasta (siitä vähä tarkemmin lopussa) olo on ollu huono ja heikko koko ajan, se varmaan vaikuttaa osittain. Unihalvauskohtauksia tulee taas enemmän ja ne valvottaa jonkuu verran. Nyt neki on niin vahvoja, että neki saattaa laukasta paniikkikohtauksia, enkä mie tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa... Jotkut kohtaukset on ollu niin pahoja, että oon päätyny kylppärin lattialle terän kanssa. Jälkeepäin kaduttaa, mut se helpottaa hetkeks ja se kipu vie ajatukset pois siitä kohtauksesta.

Oon yrittäny olla sosiaalinen ja hyödyllinen, koska olis kiva, että mun olemassaolosta olis ees jotaa hyötyä jolleki.
Oon ollu M:n ja N:n mukana auttamassa niitä jonku kesämökin remontissa. Mie en remonttihommista tiedä mitään, mut perusmaalailut menee kyl.
Remppahommiin lähteminen on aina vaikeeta. Mie mietin kotona läpi kaikki asiat, mitkä voi mennä vikaan. Minuu pelottaa lähtä, koska mie joudun ajamaan (N:l ei ole korttia ja M:llä on paikat kipeenä, eikä se voi ajaa pitkään aikaan). Se auto on pelottava, koska se on niin iso, että sillä peruuttaminen ja sen ajaminen parkkiruutuun on haasteellista. Mie en pidä itteeni mitenkään huonona kuskina, mutta se auto on oikeesti vaikee ajettava. Oon aina ihan paniikissa, ku tullaan takasin kotiin ja tiedän, että autolle pitää löytää parkkiruutu.
Tähän asti oon selvinny noista reissuista ihan hyvin. On ollu jälkeenpäin aina hyvä mieli ku oon saanu asioita aikaseks ja musta on ollu hyötyä. En ole mokaillu mitään, ainakaan kovinkaan pahasti, ja M ja N on kiitelly avusta.
Ja silti noi reissut jännittää aina, ku mie lähden.

Mie lupasin tehdä töitä yhdessä liiketilassa, jonka tuttu omistaa. Mun piti viikon ajan olla siellä pitämässä putiikkia pystyssä, ku se oli lomalla. Mie oon ollu siellä ennenki ja ajattelin, että onnistun, ku oon onnistunu ennenki. En muuten onnistunu.
Mie jouduin sairaalaan muutama päivä sitte. Lääkärit ei keksi mitä vikaa mussa on.
Mut mun (ja muutaman muun ihmisen) veikkaus on se, että toi johtu paniikkihäiriöstä: olin illalla ihan kauhuissani, ku piti lähteä taas pitämään sitä liikettä auki seuraavana aamuna. En nukkunu yöllä ja aamulla oli niin paha olo ja sydämeen sattu niin paljo, että oli pakko lähteä lääkäriin. Kaikkien muiden oireiden takia päädyin sitte ihan sairaalaan. Liikkeen omistaja kyllä sano, ettei haittaa etten ollu liikkeellä koko viikkoa, mut minuu hävettää ihan helvetisti. Lisäks tää tyyppi sano, ettei se ollu yllättyny.
"Mie en oikeestaan yllättyny, että sun fysiikka anto periks. Siitä mie kyllä vähä yllätyin, ku sie lupauduit auttamaan koko viikoks. Mietin, että otettais päivä kerrallaan ku sulla on niitä paniikkejaki."
Jep, kiitti...

Mitäs muuta...? Joo, työvoimatoimiston tapaaminen oli ja meni, siellä sanottiin vaan, että mie en oo enää niin elämänilonen ja rohkee ku joskus ennen ja ne tyypit siellä yritti kehua ja kannustaa, että jos mulla ei olis paniikkeja, mulle uskaltais antaa vaativiaki hommia. Just joo.
Psyka taas varas ajan lääkärille, jos se määräis jotaa hetivaikuttavia lääkkeitä. En oo vieläkää varma, että haluunko syödä niitä. Mut en mie tiedä mitä muutakaa mie tekisin.
Ja psyka ehdotti myös jotaa ihmeen taideterapiaa. Ongelma on siinä, että kaikki noi jutut on helvetin kaukana, eikä mulla ole varaa reissailla noissa tapaamisissa - saatika hankkia bussikorttia.
Ens maanantaina ja tiistaina olis psykan lääkäri ja psyka, mut neki pitää perua, koska meillä ei ole sen vertaa bensaa (tai rahaa) että pääsisin sinne asti.

Toi sairaalareissu pisti miettimään kuvioita uusiks. Mihin musta on, jos mie joudun paniikkikohtauksen takia sairaalaan?! Ihan oikeesti, onks tässä koko paskassa enää mitää järkeä ja onks mulla toivoa ollenkaan?

Huoh. Siinäpä se nyt tähän hätään.

23. elokuuta 2014

I'm still alive

Iiiiiiiiiiisot pahoittelut siitä, että tää blogi on ollu kuolleena näinki kauan aikaa. Mun tietokone hajos aika pahasti ja kesti jonku aikaa, että sain sen huollosta.

Tähän hätään en keksi mitään, mitä olis tapahtunu, kunhan nyt ilmotin, että oon edelleen olemassa. Kiva jos joku jaksaa vielä lukea tätä :)

Kirjottelen seuraavalla kerralla enemmän kuulumisia.

13. heinäkuuta 2014

It could be alright

Oon kipeenä.
Taas.

Ei kipeenä olemisessa muuten olis mitään vikaa, mutta ku on koko ajan heikko ja väsyny olo. Huimaus iskee koko ajan päälle ja siitä taas tulee ahistusoireita ku pelottaa, että taju lähtee. (Okei, mistäs mulle ei nykyään oireita tulis...)

Toivon vaan, että tää on nopee parin päivän juttu ja oon kohta terveiden ihmisten kirjoissa. Ootan, että isä tulee hakemaan koiran itelleen ja painun sitte nukkumaan. Tai ainaki yritän nukkua vaikka veikkaan, ettei siitä tule mitään.

Btw.
Millon elämästä tuli tämmöstä? Millon mie aloin ahistumaan jokaikisestä asiasta?

Oh lord...

12. heinäkuuta 2014

You've ruined what we had

Päätin kirjottaa, ku ei oo nyt muutakaan tekemistä.

M ja N tartti yhden paperin, joten kävin siellä. Juteltiin N:n kanssa (M lähti asioille) ja juotiin kahvit. Oli hauskaa, molemmat kiitti kansion tuomisesta ja oli kiva jutella N:n kanssa. Sit sinne tuli hirvee lössi ihmisiä ja oli pakko lähteä karkuun.

Kotimatkalla iski ahistus. Kuuma ilma oli eka aiheuttaja mikä tuli mieleen, koska meijän autossa ei ole ilmastointia, enkä mie ole ikinä tullu helteiden kanssa toimeen. Mulla on liikaa vaatteita päällä, ku en kehtaa käyttää avokauluksisia paitoja, T-paitoja, hameita tai shortseja tai tai... Toka vaihtoehto on se kahvi, mikä laukasee paniikkioireita ja en yleensä juo siitä syytä. Sillä kertaa join, koska se oli kaadettu valmiiks, enkä kehdannu kieltäytyä. Ajattelin naiivisti "ei se joka kerta oireita laukase, ehkä tää on sellanen kerta".
Joka tapauksessa istuin pari minuuttia myöhemmin liikennevaloissa, ku iski se pelottava ahdistuspaniikkiolo. Valot pysy punasina, autoja kulki ohi ja mie olin jumissa. Kiroilin itekseni ja yritin manata niitä valoja vaihtumaan, vaikka mie oon yleensä hiljanen ja rauhallinen kuski. Pääsin valoista ja ajoin seuraavalle pysäkille. Kykin siinä, ennen ku olo oli niin hyvä, että uskalsin lähtä jatkamaan

Toi kokemus jäi tietysti mieleen. Tänään kävin hakemassa kaverin ja sen serkun yhdestä talkootapahtumasta. Ajoin sinne pitkää mettätietä ja mietin, mitä käy jos taas rupee ahdistamaan. Noin ei ikinä sais ajatella. Laitoin viestiä, että myöhästyn hetken. Ja sen "hetken" mie istuin (jälleen kerran) pysäkillä juoden noin tuhat litraa vettä ja kiroamalla kesähelteitä.

Mie oon ollu aina ilonen siitä, että voin paniikkihäiriöstä huolimatta ajaa autoa. Nyt vaikuttaa siltä, että seki alkaa olla vähän niin ja näin.
Joka tapauksessa oon ilonen siitä, että uskalsin lähteä noille visiiteille. Sain niistä hyvää palautetta ja pysyypähän ajotuntuma hallussa.

Kotona ahdistaa lähes koko ajan. En halua syödä tai juoda mitään sen ahdistushuonovointisuuden takia (mikä toisaalta vaan pahentaa asiaa), mut jostain syystä alkaa ahdistaa aina syömisen jälkeen. En tiedä miks. Vieläki olis puolet päiväruoasta kaapissa, ku en voinu syödä kaikkea kerralla.

Ja kasvattiäiti ottaa päähän. Se valittaa, etten mie ole vastuuntuntonen tai itsenäinen, mutta se ei ite pidä kiinni sovituista asioista.
Karkeesti kuvio on tämä: se hankki meille koiran vuosia sitte, eikä kysyny multa. Se mm. kiels koiranpentua tulemasta mun huoneeseen, koska "se on mun koira, ei sen sun huoneessa tarvi olla". Mie en saanu ruokkia sitä, en leikata sen kynsiä, enkä kyllä mitään muutkaan. Lenkitin sitä sillon ku kasvattiäiti ei jaksanu.
Nyt ku porukat on eronnu, koira jäi isälle. Koira on mulla ja poikaystävällä joka viikonloppu, ku iskällä on viikon lopulla reissuja, joille koiraa ei voi ottaa. Ja ylläri, kasvattiäiti ei enää otakaa siihen mitään kantaa. Jos tulee jotain eläinlääkärikuluja, se ei ota niihinkään kantaa, vaikka niin on sovittu.
Eilen synty hirvee tappelu asiasta, ku kysyin (ihan nätisti) että millon se seuraavaks ottaa koiran hoitoon. Siitä alko huutaminen "mie otan sen hoitoon jos haluan, ja jos niin käy ni ilmotan isällesi, en sulle - en oo sulle tilivelvollinen. Kohta en koske koko koiraan, tehkää mitä lystäätte." Vai niin. Onneks mie ja isä huolehditaan. Muuten se olis nyt ties missä.

Ei mulla hirveesti sosiaalista elämää ole, mutta ku lähes kaikki mahdolliset menot mitä vois olla, olis viikonloppusin ku ihmisillä on aikaa. Sillon mie en pääse lähtemään, koska oon jumissa ton koiran kanssa. (Se on yhdestä syystä sellanen, ettei sitä voi jättää pitkäks aikaa yksin. Se ei siis hauku tai mitään, vaan takana on yks toinen syy mitä en tässä selitä). Lisäks poikaystävä ei hirveesti tykkää ku koira tulee hoitoon. Se pelkää, että koira kuolee koska kasvattiäiti aikoinaan ruokki sitä huonosti. Poikaystävä ei halua käyttää koiraa ulkona koska "en haluu lenkittää vieraiden koiria, jos ne kuolla kupsahtaa kesken lenkin". Se ei halua edes taluttaa sitä ja heti jos tulee jotain pientä (esimerkiks koira pitää kuivata sateen jälkeen) se toteaa "itepä otat sen aina tänne!" Joo tajuan pointin, mutta mie haluan auttaa isää, että se pääsee lähtemään.

Mut kasvattiäidin kanssa on muutenki ollu aina vähän ongelmia. Oon tosi ilonen siitä, että se muutti pois. Mutta toisaalta toivon, että mulla olis pokkaa katkasta välit siihen ihan kokonaan. En tee niin, koska se aiheuttais vähän kränää perhepiirissä (kokeiltu on), mut toisaalta en jaksa sitä, että aina ku se ottaa yhteyttä, se haluaa vaan tapella.

Okei, en tiedä miks kirjotin tänki.
Kuhan halusin avautua jostain.

8. heinäkuuta 2014

I'm tired of the games

Ja nyt se edellisessä merkinnässä mainittu romahdus sitte tuli. Mie en tajua miks tää kaikki tapahtuu. Mulla on asiat hyvin, mut toisaalta taas tuntuu siltä ku vois hypätä sillalta alas.

V: Tätä merkintää ei kannata lukea jos tietää masentuvansa helposti huonoista asioista, uutisista ja maininnoista ja/tai ottavansa vaikutteita. Ts. älä kuuntele surullista musiikkia, jos se tekee sut surulliseks.
P.s. mie oon niin vittuuntunu K:n puolesta, että voi olla aikamoinen itkupotkuraivarimerkintä.

Ok here we go...

Mie oon nyt noin kolme tuntia itkeny, ollu siinä "viillän, en viillä, viillän kuitenkii, viillän vähäsen, no voi vittu ei olis pitäny, viillän lisää" -kunnossa. Nyt mie panikon. Aluks istuin kylppärin lattialla itkemässä saksien kanssa.
Pitää kohta herättää poikaystävä. Mie en uskalla olla itteni kanssa enää yksin. Mie en oikeesti enää tiedä mitä mie teen.

Mie en enää ymmärrä itteäni.
Miten mie voin samaan aikaan olla vahva ja selvitä kaikesta paskasta, ja samalla kuitenki romahtaa pienistäki asioista? Miten mie voin haluta olla kiltti kaikille ja ajatella, että kaikkia pitää kohdella hyvin - ku samaan aikaan mie haluaisin kuristaa kaikki, jotka sanoo mulle vääriä asioita. Mie tiedän, että asiat on hyvin. Silti mie haluan kuolla.

K:lla on tilanne, joka masentaa minuuki ihan helvetisti. Sille tarjottiin töitä kolmen tunnin ajomatkan päästä. Se ilmotti, ettei voi ottaa sitä paikkaa koska sillä ei ole autoa ja se paikka on keskellä mettää niin, ettei sinne mene bussiakaan. Se sai karenssin ja sosiaalitoimisto hylkäs sen hakemuksen. Nyt se stressaa sitä miten se, no, elää. Joo, ton uuden paskalain mukaan kolmen tunnin matka on pakko hyväksyä. Mut oikeesti, mitä helvettiä?! Mikä vitun järki tässä on?!

Miks mie yritän parantua...? Miten kukaan selviää tämmösessä maassa, näiden asioiden ja näiden päätösten kanssa? Kuinka ahtaalle ihmiset ajetaan? Ja tekeekö ihmiset mitään (ei...) vai heräänkö mie joku aamu siihen, ku uutisista ilmotetaan miten jotkut siviilikapinalliset on pommittanu eduskuntatalon palasiks ja ampunu tuhansia ihmisiä?

Ne kusipäät jotka kiusas minuu koulussa ja aiheutti mulle paniikkihäiriön... Mie tiedän mitä ne nykyään tekee. Suurin osa niistä on lähihoitajia (mihin musta ei ikinä ollu vaikka yritin, koska en ensinnäkään päässy kouluun ja en uskalla olla ihmisten kanssa näiden paniikkien takia).
Mie ajattelen, että hyvä ku niillä kiusajilla on hyvä elämä. Suurimmaks osaks mie en edes oo katkera niille, mietin, ettei 15-vuotiaat tiedä mitä ne tekee. Ja nyt tämmösissä vaiheissa mie haluaisin rakentaa kirjepommin ja lähettää sen niiden postiluukusta. Jos mie olisin psykopaatti, olisin varmaan tehnyki sen.

Samat tyypit kiusas K:ta. Se ottaa sen raskaammin ku minä.
Mie lupasin suojella sitä.
Mut mie en ollu koulussa joka päivä ja se oli yksin. Se oli kohde, jos kukaa ei asettunu vastaan. Ja vaikka mie asetuin aina ku olin paikalla, se ei riittäny. K on rikki. Mie en voi mitenkään auttaa sitä. Perkele.

Toisaalta, en voi sanoa poikaystävälle miten paljo ahistaa. Viimeeks se pahotti mielensä siitä, etten mie ole onnellinen sen kanssa ja ettei se "ole tarpeeks". Mutta ku ei kyse ole siitä...

M ja N ei ole pitäny mitään yhteyttä aikoihin. Minut on helppo unohtaa. En tiedä miks. Kai mie voisin astuu syrjään kokonaan ni asia hoituis sillä, eikä mun tarvis aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kysyy miten menee.

Miks vitussa mie aina välitän ihmisistä?

Mitä vittua mie teen mun elämällä?
Ja kuinka kauan mulla enää on sellanen?
Kaikki on sekasin.


5. heinäkuuta 2014

Undying nightfall

Mie en hirveesti ole kirjotellu, koska ei ole ollu mitään kirjotettavaa. Masentaa. Paniikit on pysyny poissa.

Mut tänään oli HYVÄ päivä.

Tai ilta oikeastaan.

Tuntuu tyhmältä, koska ku luen muiden blogeja, niissä on vaan huonoja uutisia. Mikä on siis ymmärrettävää, ei siinä mitään. Mutta ku mie en ole ketään parempi ni miks mulla menee hyvin? Äh, en tiedä.

Mutta kerron nyt kuitenki. Mie olin kuskina isälle ja isän kaverille. Käytiin kahdessa baarissa. Mie en siis ole käyny kummassakaan paikassa moneen vuoteen, olin siellä viimeeks 5-vuotiaana ku äiti vei minut sinne.
Mie en kertaakaan panikoinu. Mie ajoin autoa, joka oli tosi hankala ajettava (toimi ihan eri tavalla ku meidän auto). Mie uskalsin puhua ihmisille. Minuu kehuttiin kauniiks ja ystävälliseks ja isä sano, että on ylpee musta. Tietenki kaikki johtu siitä ku ihmiset minuu lukuunottamatta humalassa, mutta tuntu silti kivalta. Ihmiset piti musta. Okei, ne oli kännissä, mutta piti silti.

Jännä.
Tosta keikasta jäi päällisin puolin ihan hyvä mieli.

Pelottaa se vaihe ku kaikki romahtaa. Niin käy aina ku uskoo olevansa voiton puolella, siks en tän enempää hehkuta tätä.
Mut nautin tästä nyt ku tää vielä kestää.

30. kesäkuuta 2014

Living on the edge of falling down

Väsyttää, mut mie en halua nukkua. Nään liikaa painajaisia vuosia sitte tapahtuneista asioista ja herään unihalvauskohtauksiin, jotka pitää huolen siitä etten saa unta ihan heti uudestaan.

On vähän nälkä, mutten syö. Sen takia, että on koko ajan huono ja heikko olo ja siks, että jos säästän tän päivän ruuat, ne riittää huomiselle ja voin olla ilonen siitä, että ollaan taas selvitty yks kuukaus hyvinvointivaltiossa, jossa raha-asiat on perseestä jonku pankin sähläilyjen takia.

Turhauttaa. Ahdistaa.
Mie oon miettiny mun elämää liianki tarkkaa viime aikoina. Sitä mitä mun ikäset on saanu aikaseks. Mulle tulee huono omatunto aina jos teen jotain turhaa. Esimerkiks jos mie piirrän, mie mietin vaan sitä, että silläki hetkellä voisin olla lukemassa itteäni maisteriks tai jotaa. Sitte mie muistan, ettei musta tuu koskaan mitään ja se vasta masentaaki.

Viiltely on lisääntyny. En oikeestaa ees välitä enää. Mulla on jo arpia. Mitä pari jälkeä lisää haittais? Ketä edes kiinnostais? Mie en kehtaa liikkua niukoissa vaatteissa muutenkaan, voisin hyvin pitää pitkähihasta kesälläki.

Alkaa tuntua siltä, että se on masennus mikä on alkanu tulla takasin. En edes tiedä miks, ku asiat on kuitenki suht hyvin. Tuntuu vaan siltä, ettei mulla ole elämää. Ja neki rippeet mitkä on, menee hukkaan. Pelottaa, että herään joskus 80-vuotiaana ja HEI, en oo tehny mitään elämässäni. Eiks elämä ole lahja mikä pitää käyttää hyvin?

Voi ku olis jotkut takeet siitä, että vois vaan tappaa ittensä ja alottaa puhtaalta pöydältä. Mie oon pilannu tän nykysen. Haluun alottaa alusta. Haluan olla sellanen mistä ihmiset pitää, sellanen jonka ei tarvi kestää kiusaamista. Sellanen, joka voi käydä peruskoulun kunnolla. Sellanen, jossa ei ole ulkonäössä virheitä, joiden korjaaminen vaatii vuosien hoitoa.
Sellanen tytär, josta isä voi olla ylpeä.
Toiset kehuu, miten niiden lapset on luokkansa priimuksia, niillä on työpaikat ja ne on kauniita ja menestyviä ja mitä isä voi sanoa musta? "Maika on päässy peruskoulun läpi ja saanu ajokortin." That's the fucking it.

Psyka olis alkuviikolla. En tiiä mitä mie sielläki selitän. Tekis miel huutaa, että tarviin apua. Mut sitte ku mie istun siinä tuolissa, mulla ei ole mitään hajua mitä sanoa. Jotenki toivon, että psyka osais lukea mun ajatuksia tai jotenki vaan kaivaa ne tiedot. Ja toisaalta en. En mie osaa puhua mun asioista muille tai turvautua kehenkään. Ja toisaalta mie kirjotan tänne, vaikka joku saattaa tunnistaa minut. Ei kiinnosta enää sekään.

Ja se työvoimatoimiston osasto lähetti kutsun, sinne olis aika parin kuukauden päästä. Mitähän ne sielläki luulee voittavansa? Minut pitäis pistää suoraan jonneki menetettyjen tapausten osastolle.

Välillä mie melkee toivon, että mie olisin 100% yksin, ettei olis isää tai ketään. Sillon mulla ei olis enää syytä elää ja mie voisin kuolla ihan hyvillä mielin miettimättä, satuttaako se ketään.

Voi vittu.
Voinko mie painaa jostain missä lukee "restart"?



26. kesäkuuta 2014

Nowhere to turn

Tää on nyt vähä hämmentävää... Iski paha paniikkikohtaus. Pahalla tarkotan isoa, asteikolla 1-10 ehkä ysi tai kymppi.
Ja mitä mie tein?
SÖIN.

Oikeesti mitä tää nyt on? Yleensä paniikin aikana on niin jumalattoman huono olo, ettei juomisestakaan tule mitään, puhumattakaan nyt siitä että pitäis syödä jotain. Ja nyt iski ihmeellinen himo kaikkeen syötävään. Ikinä ennen ei oo käyny näin.

Hienointa siinä on se katumus mikä tuli jälkeepäin. Meijän ruokatilanne ei nimittäin ole mikään hirveän hyvä ja ollaan eletty aliravinnolla jo jonkuu aikaa. Ja mie vaan ahnehdin ku joku porsas.

Oikeesti mitä tää nyt on? Mistä toi tuli?

24. kesäkuuta 2014

It's never enough

Nyt menee hermot ja tuun tänne keuhkoamaan. (Raha-asioista jälleen kerran).

No raha-asiat on aina ollu vähä niin ja näin. Tässä kuussa mie sain normaalia vähemmän toimeentulotukea, koska en menny sinne pääsykokeisiin paniikkihäiriön takia... Uskottii poikaystävän kanssa, että pärjätään koska onhan silläki tulot. Totta kai pärjätään. Tietysti kaikki menee hyvin.

MUTTA.

Poikaystävä oli yrittäny tehdä noston automaatilla ja automaatti ilmotti, että tili on suljettu. Oltiin että mitähän vittua, minkä takia ja millon? Poikaystävä soitti asiakaspalveluun, jossa selitettiin jotain epämäärästä paskaa vääristä koodeista ja sanottiin, ettei koneella näy kuka tai mikä yritys väärien koodien takana on. Paskat. Kaverille nimittäin kävi toi sama ja jos se koodi on selvitetty, on selvitetty myös sen lähde.
Sitä paitsi lain mukaan niiden pitäis lähettää sulkemisesta kirjallinen ilmotus, koska tossa systeemissä ei ole verkkopankkia vaikka yleensä noissa on. Eipä ole tullu minkäänlaista ilmotusta, että hyvä sinänsä.

No tänää sitte poikaystävä lähtti pankkiin selvittämään sitä asiaa. Linja-auto mennen ja takasin oli luonnollisesti yli seittemän euroa, mikä on tarpeeks iso summa nostaakseen mun stressitasoa ihan vitusti, ku mietin mitä ruokaa silläki rahalla olis saanu.

Ongelma on siinä, ettei poikaystävällä ole kuvallista henkilöllisyystodistusta. Tiedän, että henkkarit on nykyään kaikille ihan päivän selvä asia ja niin edespäin, mutta se ei ole niitä tarvinnu, eikä sillä ole todellakaan varaa pistää viittä kymppiä kiinni niiden takia.
Joten eihän ne siellä pankissa voinu tehdä yhtään mitään sen tilin suhteen, ku asiakkaalla ei ollu henkkareita.

Nyt se juttu on sitte tossa, kunnes saadaan kasattua mun tuloista sellanen summa, että poikaystävä saa henkkarit. Pitää tässä sitte miettiä millä eletään loppukuukaus ja ens kuun ekat päivät, jolloin rahoja joutuu taas oottamaan, koska ne tulee mun tilille aina jostain syystä 2-4 päivää myöhässä... Oikeesti. Mitä helvettiä me syödään?! Pakko pummia iskältä ruokaa, jos sillä itellää olis sen verran rahaa että vois ruokkia meijätki.

Vittu että raivostuttaa. Mie ymmärrän sen, ettei pankissa voida tehdä mitään jos asiakkaalla ei ole henkkareita, mut ne vois vittu miettiä, että kaikilla ei ole mahiksia hankkia sellasia! Sitä paitsi ne ei tehny tota sulkemistakaan lain vaatimalla tavalla, niin että saavat haista pitkän sanonko minkä...

Täs oli nyt pari kuukautta, jolloin ei hirveesti tarvinnu noista rahahommista huolehtia. Johan se onki korkea aika. Vittu mie niin vihaan tätä rahasta huolehtimista. Ei mikään ihme, jos ihmiset näilläki kulmilla kasvattaa, välittää ja myy huumeita, itteään ja ties mitä paskaa.

Saatana mie haluun itkeä, hakata päätä seinään. Minuu ei oo itkettäny näin paljo ties kuinka pitkään aikaan. Ja mie haluun viillellä taas, vaikka edellisestä kerrasta on aikaa ja vihaan noita arpia. Edellisellä kerralla tuli vähä useempi viilto ja ne myös näky selvemmin pitkän aikaa.

Mie.
En.
Jaksa.


20. kesäkuuta 2014

It's the same old song

No niin. Psyka oli eilen.

Psyka kysy miksen ollu menny siihen yhteen ryhmään, mitä mulle oli ehdotettu. Selitin paniikista ja pyörtymisestä mikä tapahtu haastattelun jälkeen, ja kerroin että ryhmä järjestetään niin kaukana, ettei sinne kulje kunnolla linja-autojakaan. Sain psykan tilanteen tasalle, mihin sen käynnin hyödyllinen osuus sitte loppuki...
Psyka kaivo hyllystä jonku ison kirjan, luki sitä hetken ja meidän seuraava keskustelu oli luokkaa tämä:
"Sulla taitaa olla paniikkihäiriö."
"Joo, tiedän."
"Tässä kirjassa on lista paniikkioireista... Käydään ne nyt läpi ja katsotaan onko sulla samoja oireita."

Tässä vaiheessa huokasin sisäsesti. Mie olen ite lukenu kaikki mahdolliset paniikkihäiriötä koskevat julkasut, tiedotteet, lehtiöt ja foorumit ja tiedän ihan-tasan-tarkkaan mitä oireita siihen kuuluu.
"Mie kyllä tiedän ne oir-"
"Katsotaan nyt kuitenki."

Hyvä on sitte. Psyka luki listalta jokaisen kohdan ja piti aina sen jälkeen lyhyen tauon kattoakseen nyökkäänkö mie. Huonovointisuus, joo. Huimaus, joo. Tärinä, joo. Hikoilu, joo. Joo, joo, joo joo joo vittu joo joo!
"Sulla taitaa olla paniikkihäiriö."
"Joo, tiedän."
Ihan ku oltais käyty tää keskustelu joskus aikasemminki...?
Sovittiin, että mie pidän paniikkipäiväkirjaa seuraavaan käyntiin saakka (sinne on noin kaks viikkoa). En tiedä mitä se auttaa. Psyka sano, että seuraavaks selvitetään mistä paniikit lähtee liikkeelle. Tuota noin, viimeeks se jo sano, että koulukiusaamisesta ja siitä, etten enää luota ihmisiin tai tunne oloani turvalliseks kenenkään seurassa.
Miten musta tuntuu, että psyka otti vasta nyt tosissaan sen, että mulla ihan totta on ongelmia paniikkien kanssa. Vaikka sitä oon tolkuttanu työkkärissä ja psykalla ja vaikka missä!
Lopulta psyka kysy taas, että miten minuu vois auttaa.
Jos mie tietäisin ni mie en ravais siellä vaan auttaisin ite itteäni.

Ja paniikkipäiväkirjaan tuli tänään kaks merkintää. Toka merkintä tuli ku olin istunu puol tuntia kylpyhuoneen lattialla tärisemässä, koska meillä oli ollu riita poikaytävän kanssa. Joo, seki voi laukasta paniikin, tiedän miten säälittävältä se kuulostaa mutta ei voi mitään.

Ei muuta, kiiiiiiitos.

15. kesäkuuta 2014

All the little pieces falling, shatter.

Seuraava teksti voi sisältää ison kasan kirjotusvirheitä. Johtuu univajeesta ja vaikka luin tekstin läpi noin tuhat kertaa, virheitä löytyy lisää sen verran mitä löytyy, anteeks siitä.

En tiiä kuinka monta päivää tässä on kulunu. Mun elämässä ei oo tapahtunu mitään kertomisen arvosta. Lähinnä päivät on menny sellasessa epäselvässä sumussa, johon kuuluu pahaa oloa, viiltelyä ja itkemistä ja pään hakkaamista seinään. Välillä on parempi olo, ei hyvä, mutta parempi. Sillon ei tuu tehtyä muuta ku istuttua koneella ja tuijotettua tyhjää ruutua ja selailtua jotaa katkeria facebookpäivityksiä.

Oon huomannu miten oudolta tuntuu, että jollain mun kaverilla on kaverilistalla ihminen, jota mie inhoan. Esimerkiks mie oon jutellu isän kaverin kanssa facebookissa pitkän aikaa ja tänä aamuna näin, että sen kuvaan oli kommentoinu ihminen, joka teki mun yläasteesta helvettiä. Miks hyvät ja huonot ihmiset tulee toimeen niin? Miksei se kiusaaja kohtele kaikkia paskasti? Miks minuu, muttei muita? Mitä iskän kaveri siinä näkee? Eiks kukaan tajua miten se voi satuttaa toisia? Ja miks mie alan taas miettimään kaikkea sitä paskaa, mitä yläasteella sai niskaan?
Äh, en tiedä, voi olla vähä itsekästä ajatella näin, mut nyt on ajatukset ihan sotkussa muutenki.

Psyka olis alkuviikosta. Se on hyvä, jos jaksan mennä sinne niin aikasee aamulla. Vois puhua siellä jostain. Apua, mistä mie edes puhun? Siitä on ikuisuus ku mie viimeeks siellä olin. Tässä välissä on tapahtunu vaikka mitä, mut toisaalta ei mitään. Mie en jaksais olla äänessä sitä koko kolmea varttia.

Mie en saa nukuttua kunnolla. Valvon kolme tuntia, väsyn ja nukahdan pystyyn (joskus jopa tuoliin jossa istun). Nukun tunnin tai enintään neljä, herään uudestaan. Sitte oon kuus tuntia hereillä ja simahdan uudestaan. Ja sama juttu kiertää koko ajan.
Mie herään unihalvaus- tai paniikkikohtauksiin (jotka on yleensä jonku unen aiheuttamia). Ja ne ei ole tavallisia painajaisia, vaan katkelmia tapahtumista jotka on oikeesti tapahtunu joskus. Niitä ei tuu mietittyä, mut alitajunta näköjään muistaa ne ihan täydellisesti.

Halusin olla muutaman päivän rauhassa. Olin sekasin, olin sotkussa, enkä halunnu ketää lähelle. Viikon jälkeen K laitto tekstiviestin ja valitti siitä, etten ollu paikalla ku se olis halunnu jutella jostain mieltä painavasta asiasta ja kiros sitä, että mie oon aina paikalla jos tarvitaan, mutta nyt en ollu.
Huono omatunto siitä, etten ollu yhteydessä kehenkään. Ei olis pitäny tehä niin. Mut toisaalta olo oli sellanen, etten olis varmaan muuta saanu aikaseks ku jonku riidan sen kanssa.

Toisin sanoen nukun ja valvon miten sattuu. Ahdistun siitä, ku en saa olla omassa rauhassa. Ahdistun, viiltelen koska haluun tuntea edes jotain mikä vie ajatukset pois siitä asiasta, mistä milloinki panikoin. Se auttaa, vaikkei sen pitäis. Jollaa sairaalla tavalla siitä on hyötyä.

Äh en tiiä, ajatukset on sekasin.
Pitäis vissii yrittää mennä nukkumaan.
Masentaa jo valmiiks ku tiiän, että herään taas parin tunnin päästä ja sama ralli jatkuu.

8. kesäkuuta 2014

See the morning sun again

Mie oon ihan ilonen siitä, että psyka on tässä kuussa, vaikka se onki aikasee aamulla, vaikka sinne on matkaa ihan jumalattomasti ja vaikka oon ite perunu edelliset käynnit.

Yö oli vähä nurinkurinen. Eka kesti neljään saakka, että sain unen päästä kiinni ja sitte ku viimein nukahdin koko yö tuntu ihan oudolta.
Mie nukuin vaan sellasta levotonta koiranunta ja olin koko ajan puoliks hereillä. Näin painajaisia paniikkikohtauksista, eli sain jossain unessa paniikkikohtauksen, siitä tuli oikeesti huono olo ja heräsin silkkaan ahdistukseen, valvoin taas jonku aikaa ja toivoin etten saa oikeeta kohtausta. Nukahdin ku ahistus helpotti tarpeeks, ja taas sama juttu uudestaan. Välillä heräsin unihalvaukseen, ku yhtäkkiä tajusin etten voi liikkua ja hengittäminenki tuntu hankalalta.

Herätyskello soi neljä kertaa ja joka kerralla pistin vaan puol tuntia lisää aikaa, kunnes äiti soitti ja sano, että tänään pitäis mennä käymään siellä.

Lopulta ennen yhtä vääntäydyin väkisin ylös, nyt istun sohvalla koneen kanssa ku nukkuneen rukous, vedän särkylääkkeitä naamaan ja toivon että tänhetkiset kivut lähtee ja olo paranee, ennen ku pitää mennä käymään siellä äidillä. Ja vitutaa, ku särkkärit näyttää aina tehoavan niin huonosti. Niitä ei voi napsia ku karkkia, mutta vaikka napsisin ni tuskin ne auttais yhtään tän paremmin.

Mie oon nähny unia paniikkikohtauksista, mie oon jopa heränny lieviin paniikkikohtauksiin. Mut viime yö oli ihan paskaa.

Argh.

Tää nyt oli tämmöstä angstausta taas.

7. kesäkuuta 2014

Maybe I don't fit in

Kävin M:n ja N:n kanssa remontoimassa. Matkalla hallille olin paniikissa, istuin autossa, yritin hengittää rauhallisesti, kirjottaa puhelimeen jotain sekavaa jotta saisin ajatuksia muualle, keskittyä maisemiin... Yritin kaikkea. Ei auttanu. Pelastuin sillä, että just ku ahdistus alko käydä ylivoimaseks (ja meinasin ihan oikeesti alistua pyytämään pientä pysähdystä) kuski keksi käydä kaupassa. Kurvattiin yhdelle parkkipaikalle ja pidettiin pieni tauko. Loppumatka oliki sitte lyhyempi ja se meni paljo paremmin.
Remonttipaikalla tunsin itteni ihan hyödyttömäks. Mitään varsinaista panikointia siellä ei ollu. Muutamasta asiasta olin huolissani, muttei muuta.
Kotimatkalla M tarjos mulle hampurilaisen yhdellä huoltamolla. Mie kielsin tilaamasta mitään, koska pelkäsin etten jaksa kaikkea tai panikoin ja sitte tulee huono olo jne. Eli kävin mielessäni kaikki mahdollisen kauhuskenaariot läpi. M tilas kuitenki. Se ja N söi saman aterian hiiirveellä nopeudella ja ku ne oli valmiit, matka jatku ja mie nappasin hampparin koskemattomana taskuun. Söin sen kotona, mutta en voinu mitää sille, että hävetti ku oon niin huono syömään.

Sain reissun jälkeen kuulla olleeni hyödyllinen. Siitä jäi ihan hyvä mieli, eli sinänsä kannatti mennä. Oli siellä ihan kivaaki, sitä en kiellä.

Ja pari tuntia sitte kävin kaverilla. Oltii sovittu tapaaminen yhden kuvan takia ja sain hoidettua sen, mikä pitiki. Mutta mietin koko ajan, mitä käy jos mie nyt saan paniikkikohtauksen, miten mie pääsen pois, miten mie selitän sen ja millasen hätävalheen mie keksin, jos pitää lähteä äkkiä... Kotimatkalla ajoin ite autoa ja pysähdyin pariinki kertaan tien viereen, koska ahdistus nous liian pahaks, enkä uskaltanu jatkaa matkaa, ennen ku rauhotuin.

Mulla menee hurjasti aikaa ja energiaa siihen, ku mie mietin "mitä jos". Totta kai paniikkikohtauksia tulee, ku mie mietin mitä käy jos sellanen iskee. Ja toisaalta se miettiminen ei auta mitään, koska mie en koskaan keksi mitään hyvää pakoreittiä, tekosyytä tai hätävalhetta.

Mie en osaa olla normaali. Toiset on sosiaalisia, puhuu niiku ihmiset puhuu ja osaa toimia. Mie oon syrjässä ja mietin vaan sitä, mitä kautta pääsen karkuun jos asiat alkaa mennä päin vittua. Mie en sovi ihmisten pariin, en vaan sovi. En tiedä mitä sanoa, miten olla tai minne katsoa.

M:n ja N:n kohalla se on vähä ristiriitasta. Ne tietää mun paniikkihäiriöstä ja mun mielestä osaa käsitellä paniikkisia ihmisiä tosi hyvin, ja niillä on kokemusta. Mut mie olisin hävenny silmät päästäni, jos mun olis pitäny kesken ajon pyytää pysähtymään.
En oo edes varma olisko ne suostunu.

Ja joo kyllä, oon harkinnu heti vaikuttavia lääkkeitä silläki uhalla, että niihin jäis riippuvaiseks. En tiedä kestääkö pää tätä paskaa muuten.



4. kesäkuuta 2014

Things that you started are still undone

Peruin eilisen psykan, vaikka olisin oikeesti tarvinnu sitä aikaa. Kävelin kirjaimellisesti seiniä päin ku väsytti eilen niin paljon. Tänää tuli uus aika, samalla aika yhteen virastoonki. Ne ei kai hirveest tykkää ku en lähteny sinne koulun pääsykokeisiin, tai ryhmään tai tai tai...

Lupasin auttaa M:ää ja N:ää niiden talon remontissa. Nyt ne soitti ja sano, että joo mennään, kohta tullaan hakemaan.

Ja mie jouduin heti paniikkiin.

Mitä jos mie teen jotaa väärin?
Mitä jos mie pilaan sen koko talon?
Mitä jos mie mokaan jotenki muuten?
Entä jos mie panikoin??? Se talo on keskellä mettää ja sieltä ei pääse pois!

En enää ikinä lupaa auttaa ketään voi jessus...

2. kesäkuuta 2014

Positive Journal

Kerranki ilonen päivitys.

Mie alotin tammikuun ensimmäisenä päivänä Positive Journalin. Sitä suositeltiin erilaisissa artikkeleissa ja nettifoorumeilla. Sitä kannatti lähinnä masentuneet ihmiset tai sellaset, joilla oli ongelmia arvostaa asioita niiden elämässä. Vaikka joskus menee todella, todella huonosti, mie pidän tota todella hyvänä keksintönä.

Mie suosittelen sitä kaikille, jotka vaan jaksaa kirjottaa ja pitää päiväkirjaa. Sanon nyt ihan suoraan, etten oo päiväkirjaihmisiä, en koskaan jaksa pitää niitä. PJ:n oon pitäny ajan tasalla ja oon pyrkiny kirjottamaan sinne joka päivä - ja oon jopa onnistunu, mikä on mulle harvinaista. Se on auttanu mun mielenterveyttä tosi paljo, vaikkei ehkä siltä vaikutakaan :D

Nyt yritän vähä kertoa mistä siinä on kyse, ihan siltä varalta jos joku muuki kokeilis.

1) PJ eroaa tavallisesta päiväkirjasta siten, että sinne kirjotetaan VAIN HYVÄT ASIAT, mitkä on tapahtunu päivän aikana. (Eli jos sie oot myöhästyny bussista, mutta ehtiny seuraavaan just ennen kaatosadetta, kerro siitä että ehdit suojaan ennen kastumista).

2) Kirjoita ennen nukkumaanmenoa. Kokemuksesta sanon, että sillon on kaikkein paras aika, ihan senki takia, että ku muistelee kaikki päivän hyvät asiat, voi käydä hyvillä mielin nukkumaan ja koko päivä tuntuu yhtäkkiä paljo paremmalta.

3) Lue vanhoja merkintöjä jälkeenpäin, etenki jos on huono päivä. Nyt ku alkaa kesäkuu, alkaa tammikuun tapahtumat jo jäädä unholaan. Mie en muista mitä huonoja asioita tammikuun kuudentena tapahtu, mutta voin tästä kirjasta lukea esim. sen, että olin jaksanu siivota koko kämpän ja olin onnistunu korjaamaan tietokonetta. Kyse on todennäkösesti tosi mitättömästä viasta, mutta on hauska lukea tollanen merkintä :)

4) Jos päivä tuntuu tosi huonolta, istu illalla sänkyyn, ota kynä käteen ja mieti mitä hyvää päivän aikana on tapahtunu. Jos on oikeesti paska päivä, niitä asioita ei välttämättä tule mieleen. Mut kyllä sitä keksii aina jotain.
Uskokaa, että merkinnän jälkeen on kaikki hyvät jutut palannu mieleen, päivä tuntuu paremmalta ja on kivempi käydä nukkumaan :)
Tietty jonaki päivänä merkintä jää kahteen tai yhteen lauseeseen, mutta se kannattaa silti kirjottaa. Vaikka ihan vaan "sain nukkua pitkään, kotona oli hyvää ruokaa." Se riittää. Ja jos hyviä asioita ei heti keksi, mieti, kunnes keksit. Niitä on kyllä.

5) Tehkää siitä piristävä. Koska mie oon olevinani hieno taiteilija, mie oon tuunannu ton vihkosen, kuorruttanu sen näteillä ja hyvää tuulta tuovilla kuvilla ja ties millä. Tehny siitä oman näkösen. Ei appelsiinimehuakaan pakata tummanharmaaseen pahvitölkkiin, missä on kiven kuva.

Siinä vissii tärkeimmät jo tuliki. Jos teitä masentaa, jos tuntuu siltä ettei elämässä ole ikinä koskaan milloinkaan mitään hyvää, alottakaa toi. Älkääkä luovuttako heti ku se tuntuu vaikeelta tai turhalta. Mie oon nyt 6 kk tehny sitä, enkä oo lopettamassa :)

Kaikissa päivissä on jotain hyvää, uskokaa.

Mie suosittelen.
Kokeilkaa!
Mun mielenterveyttä se on auttanu :)

30. toukokuuta 2014

Each day I feel so hollow

Ihan ku mie nukkuisin ja heräisin aina välillä.
Mikään ei tunnu miltään. Sitte jos mie oon tosi surullinen tai tosi vihanen, mie ikään ku tunnen taas ja herään eloon. Tosi vaikee selittää...

K on raivonnu mulle koko päivän. Sillä on itellään paha olla, koska sillä kasaantuu kaikki paska niskaan. Ja mie en voi mitenkään auttaa sitä, onnistun vaan pahentamaan sen oloa. Sanon aina väärät asiat, mitä ei pitäis ja sitte se raivoaa vähän lisää. Ja toisaalta mie haluaisin repiä koko maailman kappaleiks sen takia, että sitä on satutettu.

Yläasteella yks syy mennä kouluun kiusaajien keskelle oli se, että K:ta kiusattiin, eikä kukaan muu puolustanu sitä ku minä. Mie olin se, joka asettu sille suojakilveks. Mut vähä liian myöhään. Enkä miekään ollu aina paikalla. Ja K:ta satutettiin. Mut mie kykenin tekemää ees jotain.

Ja nyt maailma potkii päähän, enkä mie voi tehdä mitään. En edes olla tukena, koska sanon aina vaan väärät sanat.

Mie en oo pitkään aikaan tuntenu itteeni näin avuttomaks. Väsyttää, inhottaa. Itkettää. Itse asiassa oon itkeny noin puol tuntia vaan tän takia. Ja toisaalta tunnen itteni niin vahvaks, että voisin pistää koko kaupungin palasiks.

Onks tää kaikki mitä mussa enää on? Viha ja suru? Muina aikoina mie en tunne mitään, enkä tunne olevani elossa. Sitte ku mie oon tosi surullinen, tai tosi vihanen, mie herään henkiin. Tekis miel viiltää ihan vaan sen takia, että kattoisin tuntuuko se miltään.

Ja siihen viiltelykierteeseen en enää halua.

Äh, onneks psyka on kuun alussa.
Jospa vaikka avautuisin siellä.

26. toukokuuta 2014

I'm a stranger in this land

VAROITUS: Sekavaa ja syyllisyydentuntoista sepustusta tulossa. Mie olen ihan kamala ihminen. Ja mie tiedän, että nyt ku mie sanon tän varmaan suurin osa teistä haluaa piestä minut lapiolla palasiks, mutta kirjotan silti:
Sanon tähän nyt heti alkuun, että en ole koskaan pettäny mun poikaystävää (tai ketään muutakaan) enkä ikinä, koskaan, milloinkaan tule sitä tekemään.

Mie rakastan mun poikaystävää. Mie viihdyn sen kanssa, meillä on kaikki suht hyvin. Mutta joskus ku meillä on niitä ahdistavampia hetkiä, ku poikaystävä raivostuu ja paiskoo esineitä tai muuta vastaavaa, tuntuu siltä että mie haluan jotaa muuta. Mie oon viime aikoina miettiny monena yönä, millasta elämä olis jonku toisen kanssa. Sitte mie rupeen miettimää mitä asioita pitäis hoitaa jos meille nyt tulis ero ja jotenki se rupee ahdistamaan, etenki ku poikaystävällä ei ole luottotietoja ja mm. tän asunnon netti on mun nimissä.

Mie oon ristiriitanen (jos joku ei ole sitä vielä huomannu). Mie haluaisin vierelleni ihmisen, joka luottaa siihen että mie pärjään, koska mie en halua kenenkään apua. Toisaalta mie haluaisin, että joku vaan ottais kädestä kiinni ja sanois tietävänsä, että ei, mie en todellakaan pärjää enää yksin. Joku, joka hyväksyis paniikkikohtaukset. Joku, joka on voimakas, muttei pelottava. (Älkää nyt käsittäkö tässä kohtaa väärin, poikaystävä ei ole ikinä lyöny minuu tai edes uhannu tekevänsä niin, mutta joskus tavarat lentelee ja oviin tulee sellasia reikiä että mie katon parhaaks häipyä takavasemmalle).

Eilen rappukäytävässä tuli vastaan mies, ketä en ollu koskaan ennen nähny. Mainasin törmätä siihen rappusissa ja astuin syrjään ku se meni kavereidensa kanssa ohi.
Mie en oikee osaa selittää tätä. Se mies ei sinänsä herättäny mitään tunteita mussa, mutta siinä oli jotain sellasta, että mie jäin kattomaan sen perään.

Mie en usko olevani mitenkään erityisen pinnallinen ihminen. Ihmisten ulkonäkö kiinnostaa minuu lähes mitättömän vähän, varsinki ku ite oon tämmönen harakka. Tietenkiiiiin mulla on sellanen "unelmien mies" niiku varmaan kaikilla. Ja nykynen poikaystävä on siitä kuvasta tosi kaukana, mut ei se minuu haittaa. Mutta toi rappiksessa vastaantullut mies oli ihan ku jostaa päiväunesta. (En rupee ees selittämää millanen on mun mielestä komea mies, koska mun miesmaku on sellanen, että mun mielestä komea mies voi olla jonku toisen mielestä ihan hirveä).

Jotkut sanoo, että silmiä ei voi sulkea ja että parisuhteen aikanaki tulee nähtyä vastaantulevat ihmiset ja muodostettua niistä mielipiteitä. Mut onks se oikein? Vai onkohan tääki nyt joku pettämisen esiaste... Tosin tällä naamalla ei ole sitä pelkoa, että lähtisin ihan heti baariin jätkiä pokaamaan, mutta silti. Itellä hirveen huono omatunto siitä, että mie tolla tavalla pidin jonku ihmisen ulkonäöstä, käytöksestä ja eleistä, siitä ku se katto silmiin ja hymyili.

Ääh... Mie viihdyn poikaystävän kanssa, mut mie en tiedä oonko mie onnellinen. Mie en tiedä millasta se on.

Mie oon hirveä ihminen.



21. toukokuuta 2014

I hold my breath and wait

En kestä. En kestä. En kestä. Kuolen. En kestä. En kestä. Tuun hulluks. Tuun hulluks. Tuun hulluks.

Poikaystävä lähti kouluun. Mie oon yksin kotona. Ja tietyst iski paniikkikohtaus. Kädet tärisee, huimaa, oksettaa, pelottaa, tuntuu siltä että järki lähtee... Kirjottamisessa kestää, koska joka sana pitää kirjottaa noin 189371894 kertaa uusiks... Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Mietin kuka minut täältä muka löytää, jos mie nyt pyörryn tonne lattialle.

Yritän tehdä mitä vaan, että olo paranis. Kirjottaa, kuunnella musiikkia. Kävellä ympäri kämppää, maastoutua sänkyyn.

Otin eilen sen lävistyksen. Se on ihan kunnossa, ei siinä mitään, mutta koska oon vainoharhanen hullu, ajattelen että tää olo johtuu siitä. Okei tiedän millon joku haava on tulehtunu ja tää ei ole. Mut aina jos oon ottanu tatuoinnin tai lävistyksen ja sen jälkeen, viikonki päästä, kuumeillu, poikaystävä on heti manannu "kannattais kattoa miten noita tatuointeja hoitaa, nyt sie oot päästäny sen tulehtumaan!" vaikka tulehdusta ei ole. Nyt sitte muistelen vaan sen sanoja ja mietin, että mitä jos tää onki tulehtunu. Ja yritän järkeillä, ettei ole.

- USKO MITÄ NÄET JA TIEDÄT. Lävistyksestä näkee, jos se on tulehtunu. Mie nään ettei tää ole.
- KOKEMUS. Kuumeinen olo, huonovointisuus yms on normaalia paniikkikohtauksen aikana.
- KAIKKI KIPU EI TAPA. Sydän hakkaa, totta kai, mulla on aina ongelmia sydämen kanssa ja kai se nyt hakkaa jos mie panikoin.
- HUIMAUS ON OK. Minuu huippaa usein, mutten ole pyörtyny pitkään aikaan.

Mie en yleensä oo stressannu mistään terveyteen liittyvästä. Nyt muutaman kuukauden aikana oon alkanu tekemään niin. Viime päivinä on ollu rintakipuja ja huimausta ja vaikka mitä ja mie oon heti varma siitä, että teen kuolemaa. (Joo kaikkia kiinnostaa varmaan tosi paljo). Mut silti.

Mie en vittu kestä.
Mie haluan nää paniikit helvettiin. Jos ne ei lähde ni mie lähden. Kuolen vaikka.

20. toukokuuta 2014

The sleepless nights

Elikkä.
En nukkunu yöllä ollenkaan.

Muutaman tunnin päästä pitäis lähtä kaupungille.
Hankkimaan lävistys.

Se läväri tulis huuleen. Niinku jossaa "minä" -kategorian merkinnässä jo sanoinki, mie en tykkää siitä että joku kiinnittää huomiota mun suun alueelle. Peitän suun aina kädellä etc.
Ja nyt ajattelin rohkasta itteni ja ottaa suun alueelle lävistyksen. Jos vaikka tottuisin tähän.

Ja oon tietyst ihan paniikissa.
Kuinkas muutenkaan.

Let the Devil in

Kirjotin pitkän pätkän tän merkinnän alkua. Sitte jostain syystä tekstikenttä latautu uusiks ja koko teksti hävis. Ei jaksa alottaa uudestaan.

Oon ollu kirjottamatta jonkuu aikaa, mut ei mun elämässä ole kyllä tapahtunukaa mitään mistä vois kirjottaa.

K on monta kertaa näiden päivien aikana kysyny mikä minuu painaa ja sanonu, että voin puhua jos siltä tuntuu. Tiedän, että voin. Oon pari kertaa meinannuki. Sitte mie aina pysähdyn. Mie en voi avautua sille, vaikka luotanki siihen.Tää on hirveen monimutkasta. Mie tiedän, että voin puhua sille. Se on nähny ku mie oon itkeny (sillon ku oltii penskoja) ja mie oon nähny ihan viime aikoina ku se on itkeny. Mut jos mie edes ajattelen tilannetta missä mie avautuisin sille (ja jopa itkisin) tulee sellanen itseinhon puuska.

Itseinho on muutenki ihan tuttua. Mie katoin peiliin ja vihaan itteäni yhtä paljo, ku vihasin yläasteella. Mun ulkonäössä on liikaa virheitä.

Psyka soitti ja ihmetteli ku oon perunu kaikki käynnit ja ehdotti jopa kotikäyntiä. Ihan houkutteleva ajatus toisaalta, mut toisaalta en halua sitä tänne. En kehtaa laskea ketään tosta ovesta sisään.

Paniikki- ja ahistuskohtauksia on tullu ihan helvetin usein. Ei sillä ole väliä vaikka oonki ollu kotona nää päivät, ahistaa silti. Oon syönyki normaalia vähemmän. Ahistuessa tulee sellanen huono ja oksettava olo, ja mie pelkään oksentamista ihan liikaa. Pelkään, että syön, ahistun, eikä ruoka pysy sisällä.

Viime aikoina on ollu sellanen fiilis, että kaikki ihmiset vituttaa. Kassajonossa kiilaavat kusipäät, jotka tulee eteen just sillon ku on paniikki päällä, pyörryttää ja ahistaa ja haluais vaan nopeesti ulos. Idiootit, jotka tulee kadulla vastaan ja tuomitsee toisen ihmisen pelkän ulkonäön perusteella. Niiku joku iskän kaveri, joka kirkkain silmin selitti, että jos joku tatuoitu/lävistetty ihminen laittaa työhakemuksen, se ei edes lue sitä hakemusta vaan heittää suoraan roskikseen. On just sellanen olo, että haluais hankkia jonku laseria ampuvan kranaatinheittimen ja lähtä riehumaan. En tee niin, koska sillon en olis yhtään niitä ihmisiä parempi.

Mitäs muuta?
Ei kai mitään.
Kunhan avauduin.

11. toukokuuta 2014

I don't know who you are

Nyt tällee ilosen äitienpäivän kunniaks voisin vinkuu omasta äidistäni.

Okei, mie oon äidin kanssa väleissä (taas vaihteeks) ja nään sitä joskus. Se on hyvä juttu. On mulla äidistä hyviäki muistoja.

Mie en muista aikaa, jollon äiti oli vielä mun ja isän kanssa. Mie en osannu edes kävellä, ku se alko kulkemaan vieraiden miesten mukana. Iskä etti sitä monena yönä ja lopulta löys äiskän ryyppäämästä meijän sillosesta autotallista muiden miesten kanssa. Lopulta ne eros. Äiti sano syyks sen, että se masentu mun syntymästä.

Äiti lähti ja iskä joutu koville sen takia. Sossujen oli vaikee uskoa, että miespuolinen yksinhuoltaja vois onnistua. Jotkut paikalliset kusipäät teki iskästä ilmotuksia; ne soitteli lastensuojeluun siitä, että iskä ryyppää ja mie oon yksin kotona. Ku joku tuli lastensuojelusta kattomaan, iskä keitteli mulle sapuskaa ja ihmetteli että mitkä bileet siellä muka on. Lopulta ne turhat ilmotukset loppu, ku iskä uhkas tehdä rikosilmotuksen seuraavasta soittajasta.

Kouluaikoina näin äitiä muutaman kerran vuodessa. En hirveen usein tykänny mennä sinne, koska ovet oli lukossa ja siellä aika usein ehti myös tulla nälkä, koska äiti teki ruoan tosi myöhään, yleensä sillon ku mie olin jo lähteny kotiin.

Äidin sillonen mies ei tykänny musta yhtään. Ja mie tavallaan vähän pelkäsin sitä. Jos se tuli aamulla huoneeseen (mie siis nukuin samassa huoneessa missä sen vaatekaappi oli) ja näki mun olevan hereillä, se tokas "voi vittu", "perkele" tai muuta tollasta ja lähti pois.
Se ei ikinä puhunu mulle sanaakaan niinä kaikkina vuosina, jotka se oli äidin kanssa.

Yläasteella minuu kiusattii osittain senki takia, että äiti yritti sotkee minut mukaan sen mieskuvioihin. Se alko jakamaan mun puhelinnumeroa vieraille miehille.

Nykyään ollaan äidin kanssa yhteyksissä. Nään sitä joskus harvoin. Se ei ole mulle äiti. Se on vaan joku nainen, joka minut synnytti.

Tänään toivotin tekstarilla hyvää äitienpäivää, muttei huvita mennä käymään.

10. toukokuuta 2014

I've been beaten and mugged

Mie en tiedä, kuinka kauan mie jaksan tätä.

Mie vihaan itteäni.
Mie vihaan sitä mitä mie nään peilistä. Kaikki ne virheet mun ulkonäössä on seurannu kouluajoilta asti, eikä muuttunu mihinkään. Mie oon samanlainen hirviö ku aina.
Mie vihaan ajatuksia, jotka on mun päässä eikä jätä minuu rauhaan.
Mie vihaan ihmisiä, jotka kiusas musta tämmösen paskan ihmisraunion.
Mie vihaan itteäni siitä, että mie syytän niitä.

Soitin aamulla psykan päivystäjälle. Sanoin ihan nätisti, että perun ens viikon ajan ku en saa kyytiä paikalle. Se päivystäjä oli hirveen törkeen ja vittuuntuneen kuulonen. Siitä jäi paska fiilis pitkäks aikaa.

Maailman yleinen tilanne ahdistaa. Miks pitäis yrittää löytää opiskelupaikkaa? Miks pitäis saada ammatti? Se vaan kostautuu. N pakotetaan kouluun, vaikka sillä ei ole varaa koulukirjoihin eikä se saa järjestettyä maksuja. K valmistu, mutta sillä ei ole töitä joten se tekee hommia pimeenä ja paskalla palkalla, josta kaikki menee bensoihin joilla se ajaa sinne työpaikalle. Poikaystävä reputti lukion kurssin poissaolojen takia. Poissaolot tuli kerroilta, joilla sillä ei ollu rahaa mennä kouluun ja ladata bussikorttia. Reilua? Ei.

Koira on taas meillä hoidossa. Se pitäis käyttää eläinlääkärissä, mutta kellään ei ole rahaa, ei mulla eikä sen omistajalla. Poikaystävä ei yhtään tykkää, ku otettiin sairas eläin hoitoon. (Koiralla ei ole mitään vakavaa hätänä, mutta silti, pitäähän se jossaa vaiheessa hoitaa. Eli heti ku löydetään eläinlääkäri, joka antaa maksuaikaa). Isän pitäis päästä terveyskeskukseen, mutta se ei mene, koska se maksaa liikaa. Hieno juttu... Mun pitäis käydä selvittämässä mistä nää sydänkivut johtuu. Mut on noille rahoille muutaki käyttöä... Jos mie kuolen johonki vitun sydänkohtaukseen ni ainaki sen kuun tulot jäis perheelle.

Käytin äsken koiran ulkona. Tuolla alko tietysti sataa vettä ihan kaatamalla, eikä mulla ole vedenpitäviä kenkiä. Toisin sanoen oon tällä hetkellä litimärkä ja kengät kuivuu joskus ens viikolla. Pattereita ei tarvi edes ajatella, niitä ei tässä paskakämpässä saa edes päälle.

Joku narkkari pasko meijän rappukäytävään monta päivää sitte. Koko talo haisee vieläki. Siivojat käy kerran puolessa vuodessa, joten mie otin matot olalle ja heitin ne pihalle. Olkoo siellä.





Mie oon kaikki päivät neljän seinän sisällä. Mulla ei ole syytä lähteä. Tässä 8 kilsan sisällä ei ole paikkaa minne mennä. Täällä on kauppa ja apteekki, siinä se. Kaikki on 10 kilsan päässä, eli liian kaukana. Vittu. Eristäydytään sitte.

Itkettää.
Halu luovuttaa on niin vahva, että se on melkee pelottavaa. Tietysti on toi psyka, mut ei mun rahatilanne anna myöten mennä sinne just nyt.

Joskus mie haluun vaan kuolla helvettiin täältä.
Missään ei ole enää mitään järkeä.