This world is only gonna break your heart

Mie oon nyt päättäny jotain.
Mun ei tarvi antaa kaikkea anteeks. Enkä mie pystykää antamaan.
Mutta uskokaa, että mie oon yrittäny. Mie oikeesti yritin. Mut nyt mie en enää jaksa yrittää. On helpompi olla katkera.

Monet ihmiset varmaan vihaa minuu tän merkinnän jälkeen, ku mie paljastan kuinka kamala ihminen mie oikeesti olen. Mutta sille ei sitte voi mitään. Nää kaikki reaktiot on kuitenki inhimillisiä ja mie en nää syytä sensuroida niitä.
Mie en edes tiedä, miten mie voisin kirjottaa tän mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Suunnilleen näin:

Minuu pyydetään tekemään jotain. Ihan sama mitä. Olemaan kuskina, piirtämään taulu, käymään kaupassa.
Ihan sama miten yksinkertasesta ja helposta asiasta on kysymys, mie mietin mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitte mie mietin, että jos ja kun mie mokaan jotenkin, miten palveluksen pyytäjä reagoi siihen? Se vihaa minuu, eikä puhu mulle enää ikinä. Se nauraa mulle ja kutsuu kaverinsaki nauramaan.
Ja lopulta mie totean, että mulla jäi kattila hellalle, enkä mitenkään ehdi auttamaan. Multa jää todella monet asiat tekemättä, monet kokemukset kokematta, ihan vaan siks ku mie pelkään. Mie en tietääkseni ole tehny koskaan mitään hurjia mokauksia. Mitä mie siis pelkään? En mie tiiä itekään. Mutta mie arvelen, että tän voi yhdistää kouluaikojen kiusaamisiin. Ku jotkut painaa sun itseluottamusta alas monien vuosien ajan, se alkaa näkyä. Ja se näkyy kauan ja selvästi.

Ja toinen esimerkki:

Mie halusin nuorena bändiin. Mie tykkäsin soittaa ja mietin miten hienoa olis, jos vois kiertää maailmaa hyvien ystävien kanssa, soittaa isoilla lavoilla ihmisille, jotka pitää meijän tekemästä musiikista.
Kai siinä oli joku toive siitä, että mut hyväksyttäis, että mulla olis joku lahja mikä sais kannustusta. Että mulla olis kavereita, ihmisiä jotka on läheisiä, viettää aikaa yhdessä ja pitää yhtä.
Okei mie myönnän suoraan, että se oli todella naiivi kuva, mutta se nyt vaan oli.

Mie en koskaan päässy varsinaisesti opettelemaan soittamista, koska meillä ei todellakaan ollu rahaa mihinkään soittotunteihin. Ei mulla olis vieläkään. Jouduin opettelemaan kaiken ite, mikä ei ollu mitenkää helppo juttu. Enkä edes oppinu tarpeeks.
Ja sitte ku mie lopulta päädyin pieneen kokoonpanoon, se homma loppu ennen ku ehti kunnolla alkaakaan. Mie en voinu mennä tapaamisiin, koska sain niin pahoja paniikkikohtauksia. Mie olin soittotaidoissa kaikkia muita jäljessä. Mie en vaan pysyny mukana ja se toi entisestään paineita ja siitä touhusta tuli pelottavaa ja vastenmielistä.
Jos mie nykyään näen ihmisiä, jotka keikkailee, tapaa muusikoita ja bilettää suurissa kaveriporukoissa, muhun iskee sellanen todella pahantuntunen katkeruus. Ei sais, mutta iskee silti. Tää on pieni paikkakunta ja täällä kaikki tuntee kaikki. Eli kaikki, jotka on vähääkään mukana missään musiikkijutuissa, tietää toisensa ja viettää väistämättä aikaa yhdessä. Ja mie istun kotona.
Miksen mie voi olla tuolla? Miks noi on päässy lavoille soittamaan? Miks niillä on niin hauskaa keskenään ja mie en edes tunne niitä kunnolla? Miks?
Koska mie pelkään.

Taas iskee se pahempi katkeruus.
Millä oikeudella kiusaajat kohteli minuu niin ku kohteli? Millä oikeudella ne repi minuu niin kauan, että mie lopulta murruin kokonaan? Miks niiden oli pakko painaa niin kauan, että mie aloin saamaan paniikkikohtauksia? Miksei ne voinu antaa mun olla?


Aina sanotaan, että ei saa olla katkera. Pitää kääntää toinen poski. Pitää jatkaa elämässä eteenpäin.
Mie yritin sitä todella pitkään ja todella kovasti. Mie keksin mitä erikoisempia tekosyitä, joiden varjolla olisin voinu hyväksyä sen mitä kouluvuosina tapahtu.
Yleisin tekosyy oli: "Ne oli nuoria, ei ne tietosesti pilannu mun elämää." Ehkä ei, mutta mie olin saman ikänen ja tajusin silti, että toisia ei kiusata ja että kaikkia kohdellaan hyvin. Sitä paitsi jotkut kiusaajista tulee vastaan vielä nykyäänkin ja ne vittuilee ja nauraa mulle. Jos ne ei tän ikäsinä tajua tekevänsä väärin, niiden kusipäisyyttä ei voi pistää nuoruuden piikkiin.

Mulla oli huono omatunto siitä, että mie olen katkera. Mie yritin antaa anteeks, yritin ymmärtää. Mut mie en pystyny siihen ja stressaannuin siitä, että olen huono ihminen.
Elämässä meni koko ajan vaan useammat ja useammat jutut penkin alle, lähinnä paniikkihäiriön ja huonon itsetunnon takia. Yritin keksiä niihin syitä. Kaikki syyt kohdistu minuun itteeni. "Mie oon vaan luonnostani pelkuri."
Mut nyt musta tuntuu, että kukaan ei ole. Mulla ei ollu paniikkikohtauksia ennen koulua.

Sitte mie päätin, että mie en enää yritä väkisin antaa anteeks jos siitä koituu hirveesti stressiä, eikä mitään hyvää. Mie päätin, että mie saan olla just niin vitun katkera ku mie haluan. Minuu kohdeltiin huonosti, vaikken mie ollu tehny niille ihmisille mitään pahaa. Ja niiden teot vaikuttaa mun elämään vieläki, vaikkei olla edes samassa koulussa. Ne ei ole vieny mun elämästä kaikkea hyvää, mutta ne on rajottanu sitä.

Mie en ollu syypää siihen, että minuu kiusattiin.
Mie olin silmätikkuna, koska mun ulkonäössä oli virheitä, joille en mahtanu mitään. Mie olin silmätikkuna, koska mulla oli vanhat vaatteet, eikä varoja mihinkään muotiluomuksiin. Minuu kiusattiin, koska mie päätin, etten mie pilaa keuhkojani tupakalla. Minuu kiusattiin, koska mulla ei ollu äitiä, joka oli opettanu miten meikataan ja laitetaan hiukset nätisti.

Sanokaa, että mie oon lapsellinen ja epäkypsä, mutta mie en enää halua väkisin yrittää olla ymmärtäväinen. Mie en jaksa antaa anteeks, eikä kukaan ole edes pyytäny.
Musta tuntuu pahalta koko ajan, eikä se tunne mene pois.
Sitä mie en anna anteeks.
Mun ei tarvi.