In my dreamland, there's one who understands

Tänään oli vaihteeksi hyvä päivä.

Olin siellä työkkärin tapaamisessa. Siitä en oikee tiedä. Siellä puhuttiin jostain ryhmästä, jonka alkaminen ei ole vielä edes varmaa, mutta sinne listalle mun nimi kuitenki laitettiin. En edes tiedä mitä siellä ryhmässä tehdään, ku sitäkään ei ole vielä päätetty.
Sain kannustusta sen verran, että vaikka olin lopettanu työharjottelun siellä päiväkodissa, kukaan ei ollu vihanen mulle. Sanottiin vaan, että olin tehty sille paikan johtajalla hyvän vaikutelman itestäni, mikä on kuulemma hyvin kolmelta päivältä, ku monet ei siinä ajassa anna oikeen mitään vaikutelmaa ku aika menee vähän siihen oman paikkansa ettimiseen.

Mutta sen jälkeen oli tosi hyvä päivä. Näin iskää ja yhtä iskän naapuria. Ne ryyppäs ja mie olin niille kuskina loppuillasta. Ite en menny baariin, mutta näin iskän kavereita siinä yhden kapakan edessä. Vanhat kalastajaukot tuli rempseesti juttelemaan ja esittelemään ittensä :D En panikoinu ollenkaan, ja tulin kaikkien kanssa toimeen. Monet sano tykkäävänsä musta ja iskä julisti ainaki kolmesti, kuinka ylpee se on tämmösestä tyttärestä. Ei apua ku mie olin yhtä hymyä koko illan :D

Iskän naapurilla oli vähän rankka ilta ja olin sille pienenä tukena. Se sano varmaan kolmekymmentä kertaa, että oon hieno ihminen ja että se on kiitollinen mun olemassaolosta. Tuli ihan hyvä mieli tollasesta.

Mutta. Tän naapurin lapsella on jotain ongelmia. Se on osastolla viiltelyn takia ja nyt sen äiti sitte toivoo, että mie ottaisin kontaktia siihen sen lapseen ja auttaisin sitä, ku oon ite tuttu tollasten fiilisten kanssa. Jessus. Mie en ole itekään vielä päässy yli koulukiusaamisesta. En tiedä osaanko auttaa ketään muuta sen asian suhteen. Yks tekstiviesti sen tytön kanssa vaihdettiin ja ainaki se vaikutti kiitolliselta siitä, että joku ymmärtää :) Ihan jees, jos oon jollekulle avuksi :) Kattoo nyt jatkuuko yhteydenpito sitte, ku se pääsee osastolta kotiin ens viikolla.

Oli oikeesti hyvä päivä. En ole vissiin viikkoihin nauranu ja hymyilly ja halaillu niin paljon, ku tänään :)

Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoillekin ♥

You pray for daylight to save you for a while

Nyt tulee pahantuulista avautumista...

Mie alan pikku hiljaa parantua, se on hyvä asia. Mutta nyt on poikaystävän vuoro olla kipeä, sillä on korkea kuume eikä se pysty kävelemään kunnolla vessaan ku sitä huimaa niin paljo (sillä on huimaus voimakkain oire aina kuumeessa).
Puhuttii K:n kanssa pitkästä aikaa ja sovittiin, että oltais nähty tänään. Mie kuitenki peruin sen tapaamisen ja ilmotin, että poikaystävä on kipeenä ja jään tänne sen kanssa.
K alko raivoomaan mulle. Se alko haukkumaan mun poikaystävää vauvaks (joo joo) ja vittuilemaan tyylillä "eiks pikku vauva pärjää 5 minuuttia yksin?" Yritin selittää K:lle, etten tehny tätä tahallani ja että minuu oikeesti tarvitaan kotona, mutta se kommentoi vaan "lässynlässyn, joo joo". Ja nyt me vissiin riidellään taas...

Lähin suihkuun lepuuttamaan hermoja sillä aikaa, ku poikaystävä nukku. Siellä tuli sitte paniikkikohtaus. Viiltelykshän se meni sitte kumminki. Nyt tuli viillettyä vähä normaalia syvemmälle ja kättä sattuu enemmän ku pitkiin aikoihin. Alkaa olla vaikee liikuttaaki sitä. Mut minkäs sille enää voi.

Mie en pärjää ihmisten kanssa. Mie en vaan pärjää.
Mie en todellakaan ole menossa mihinkään opiskelemaan. Mie oikee toivon, etten mie saa kutsua pääsykokeisiin, ku en ko. alalla kuitenkaan halua. En mie sovellu ammattiin, jossa pitää työskennellä ihmisten kanssa. Mie en tajua mitä mie enää edes yritän.

Raha-asiat ahdistaa taas ihan vitusti, niiku yleensäki tähän aikaa kuusta... Mun on vaikea tehdä tota hakemusta, koska en saa jostain syystä tehtyä sitä netin kautta. Mun pitää toimittaa sossuun tiliote, eikä meillä ole tulostinta. Toisin sanoen mun pitää joka kerta mennä sosiaalitoimiston tiloihin ja tehdä se hakemus siellä ja tulostaa tiliote niiden koneelta. Ja kaupunkiin ja takasin maksaa bussilla yli 7 euroa... Ei riitä mun varat sellaseen, vaikka 7 euroa onki monille pieni summa.
Poikaystävällä on asiaa kaupunkiin useemmin ku mulla, joten se yleensä vie sen samalla ku käy koulussa siinä viereisessä korttelissa, ku sillä on joku opiskelijoiden bussikortti... Näin mun ei tarvi maksaa sitä bussia. Nyt sain sitte tietää, että se on jättäny tunteja väliin, eikä olekaa vieny sitä mun hakemusta...

Tiedän, mitä mie valitan ku en ite hoitanu omaa hakemustani, mutta silti. Mulla ei enää tässä vaiheessa kuuta ole varaa mennä kaupunkiin millään seittemällä eurolla. Eli hakemus saa odottaa niin kauan, että saan kyydin isältä tai joltain... Iskä ei tosin ole Suomessa tällä hetkellä, eli en tiedä... Ahdistaa ihan vitusti, ku pitää taas oottaa niitä rahoja jonneki ens kuun puoleen väliin. Eli tällä about 10 eurolla pitäis elää sinne asti. Hah, ei tuu onnistumaan...
Eniten vituttaa se, ettei ne päättäjät voi tehdä suosiolla päätöstä PITKÄLLE ajalle, vaan aina näitä kuukauden paskapäätöksiä... Ihan ku mun tilanne muka kuukaudessa muuttuis... Tekisivät sen vaikka puolelle vuodelle, ni mun ei tarvis joka kuukaus miettiä pääsenkö kaupunkiin vai en.

En tiedä. Tekis miel vaan repiä kättä auki vaan enemmän ja enemmän, ku rupeen miettimään tätä kaikkea stressiä ja sähläämistä, mitä pitää käydä läpi.

Tässä tää taas täl kertaa. Huomenna olis (heti aamusta) aika lääkärille heti aamusta. Pitäis vissiin puhua siellä siitä, ettei ne sepramit sopinu mulle ja saanko uutta lääkettä paniikkeihin... Inhottaa ajatuski, ku pitää herätä niin helvetin aikasin, että täältä peräkylältä ehtii sinne kauas missä se lääkäri on...

Mie en tiedä, kuinka kauan mie jaksan tätä. Tuntuu siltä, että mun vaihtoehdot alkaa olla loppu.

Cannot stop

Mie oon hukassa. Eksyksissä. Väsyny.
Ja ihan lopussa.

Voimat on ollu tosi vähissä, koska sairastuin lauantaina. Korkee kuume, hankala hengittää, päätä särkee ja koko ajan on ollu sellanen väsyny ja voimaton olo. Tällä hetkellä on kaiken ton lisänä ahdistus, ihan ku kuume ei tekis tästä tarpeeks hankalaa. Kohta pitäis syödä. En ole tän taudin takia syöny pariin päivään ja siinä on yks syy siihen, että on heikko olo. Mutta syöminenkään ei onnistu, ku tulee entistä huonompi olo.

Tällä viikolla olis se työkkärin tapaaminen ja myös aika lääkärille, koska noi edelliset lääkkeet ei toiminu. Saas nähä meenkö sinne, riippuu siitä miten parannun.

Mie en tiedä, miten mie voisin kuvailla tätä olotilaa. Ahdistaa ihan liikaa. Ihan sama mitä mie teen, kirjotanko, katonko elokuvia, vai piirränkö. Mikään ei tunnu auttavan. Ahdistaa herätä aamulla, ahdistaa nousta sängystä, mutta ahdistaa myös jäädä sänkyyn. On vaikee olla sisällä, on vaikee mennä ulos. Kaikki on sekavaa. Ihan ku mie näkisin jotaa unta.

Toisaalta näinä hetkinä olen ilonen siitä, etten ole töissä tai opiskelemassa. Ahistaa pelkkä ajatus siitä, että pitäis tässä kunnossa lähteä jonneki terveyskeskukseen lääkärintodistusta hakemaan. Tai siitä, että pitäis olla jossain näiden ahdistusten kanssa ja... Ei, ei pysty.

Ajatukset kiertää kehää.
Kuhan nyt jotaa yritin selittää.

Fight with your heart

On sellanen olo, että haluais luovuttaa kaiken, mutta toisaalta en tahdo antaa periksi.

Mie oon kipeenä ja heräsin aamulla kuumeeseen. On kuumetta, yskää, kurkkukipua... Oksettaaki toisinaan, mutta se johtuu ahdistuksesta. Ahdistun aina ollessani kipeä. Kuumetta on senverran, että päässä pyörii aina jos yritän kävellä.

Poikaystävä jankuttaa koko ajan, että onko yks mun haavoista tulehtunu. Sanon, ettei ole, mut ei se ota uskoakseen. Haavasta kyllä näkee jos se on pahassa kunnossa, eikä toi ole. Ja jos haava tulehtuu, ei siitä kurkkukipua tule... Voi perkele, ihan oikeesti... En jaksais väitellä just nyt, kenenkään kanssa.

Koiran piti tulla viikonlopuks hoitoon, mutta palautin sen kaverille ku oon kipeenä. Kaverin suunnitelmat meni pahasti pieleen nyt, ku koiralla ei olekaan hoitajaa. Syyllinen olo, mutta minkäs teet. En mie pysty käyttämää koiraa lenkillä ku en voi kävellä edes huoneesta toiseen horjumatta.

Toivon vaan, että paranen pian. Tää on liian ahdistavaa. Toisaalta mie haluan selvitä tänki yli "voittajana" ja parantua, päästä eroon ahdistuksesta ja jälkeenpäin nauraa koko jutulle. Tekis miel heittää joku 349 kilometrin juoksulenkki ihan vaan siks, että voisin todistaa maailmalle, etten ole heikko ja ettei kuume minuu pysäytä. Toisaalta haluan vaan käpertyä sänkyyn ja itkeä itteni uneen ja herätä vasta, ku maailmanloppu on tullu.

En tiedä miks. Nykyään kaikki ahdistaa, ihan sama mistä on kysymys.

Pain crawls without sound in your soul

Heräsin aamulla paniikkikohtaukseen tunnin yöunien jälkeen. Oli sellanen tosi epätodellinen olo. Aluks aattelin, että mulla on kuumetta ja siks olin niin sekava olo, en oikee tienny mikä oli unta ja mikä todellisuutta.

Tunnin päästä pitäis lähteä kattomaan M:ää ja N:ää, koska ollaan sovittu että käyn siellä hakemassa yhden kuvan.

Mie vihaan näitä päiviä. Mie en ole saanu nukuttua ja tekis miel vaan painua sänkyyn. Etenki tohon paniikkikohtaukseen herääminen on vittumaisin mahollinen alotus päivälle. Nyt tekis miel vaan oksentaa, jäädä kotiin, viiltää, hakata päätä seinään ja tehdä ihan mitä vaan, ettei tarttis lähteä.

Mie en oikeesti enää jaksa.
Oikeesti.

My mind is all confusion

Voimat on ihan lopussa. Väsyttää. Mie sekoan ihan kohta. Oon kirjottanu tätä tekstiä ikuisuuden, mutten saa muotoiltua tätä mitenkään järkevästi. Joten menköö näin.

Uusia viiltoja on tullu muutama. Mie en koskaan viillä liian syvälle tai väärään paikkaan, vaan sen verran että kipu tuntuu selvästi ja vie ajatukset muualle. Musta tuntuu, etten mie enää pääse siitä irti.

Eilen oli se psykan aika. Uskokaa tai älkää, mie avauduin siellä. Minä! Osittain. Mut ainaki mie kerroin tärkeimmät.
Ihan alkuun psyka näki siteen, joka tuli esiin hihan alta. Se kysy mikä käteen on käyny ja kerroin pienen hiljasuuden jälkeen, että oon alottanu viiltelyn uudestaan, lopetin lääkkeet sopimattomina, oon kärsiny pahoista paniikeista ja tunnen jatkuvaa ahdistusta koko ajan, enkä ole enää varma mitä mun päässä liikkuu.
Ensin se kysy onko itsemurha-ajatuksetki tullu takasin. Sanoin, ettei ole. Sitte se tiedusteli, tuntuuko musta siltä että pitäis päästä sairaanhoitajan valvonnan alle osastolle. Niskakarvat nous pystyyn. En mie nyt minnee osastolle mene! Se huolestu siitä viiltelystä jonkuu verran. Vissiin luuli, että saatan vahingossa viiltää liian syvälle tai jotain.
Ens viikolla olis aika sinne työkkärin erikoispuolelle. Sinne on menossa mun lisäks toi psyka ja ne kaks työkkärin työntekijää. Siellä pitäis keskustella siitä, mitä mun tilanteelle nyt tehdään.
Mie hain uudestaan opiskelemaanki, vaikken tässä kunnossa kyllä siihen pysty...

Psykan ajan jälkeen mie puhuin iskälle. Päätin aikoja sitte, että pidän sen tilanteen tasalla ja kerroin sille (vihdoin ja viimein) että mulla on paniikkihäiriö. Iskä kuunteli, kysy pari kysymystä ja asia oli sillä selvä. Oli helppo puhua sille, niiku aina. Varsinki ku eka olin psykan parrkipaikalta soittanu sille ja sanonu, että meijän pitää puhua. Sillä mie varmistin sen, etten jänistäny.

Ja viiminen huolenaihe. K käyttäytyy oudosti.
K:n käyttäytyminen ahdistaa niin paljo, että tekis miel itkeä. Siitä ei ole kuulunu paljo mitään viime aikoina ja ku mie otan yhteyttä, se ei vastaa viesteihin ellen laita perään toista viestiä ja kysy, saiko se sen edellisen.
Kaikki alko oikeestaa siitä, ku mulla oli todella paha olla. Oli hirveitä paniikkeja ja halusin tosi kovasti puhua jollekulle. Laitoin sille viestiä "Nähdäänkö tänään?" eikä se vastannu siihen. Ja K:n vastaukset mun yhteydenottoihin on muutenki lyhyitä ja tympääntyneitä. "Ok", "emt" ja "o" (mikä tarkottaa 'on').
Ahdistaa ihan saatanasti, ku en tiedä mistä tää johtuu. Mie kysyin moneen kertaan onko kaikki hyvin ja mikä on vialla. Arvuuttelin sitäki, että oonko tehny jotaa mikä on loukannu sitä. Sitte kirjotin pitkän avautumisen siitä, että välitän siitä ja oon huolissani, enkä halua, että mikään hiertää meijän välejä. Sen vastaus oli "aaha". Ei helvetti.

Tuli vähä pitkä ja sekava postaus, mut kai joku jakso lukea.

Now the devil's laughing

Tulin taas avautumaan.

Mulla oli muutaman päivän ajan pahoja paniikkikohtauksia. Siis oikeesti pahoja. Mie en voinu tehdä muuta, ku maata kylppärin lattialla, täristä, itkeä ja olla varma siitä, että mie pyörryn, oksennan, tuun hulluks tai kuolen. Pääsin irti siitä paniikista vaan viiltelemällä. Eikä sekää loppujen lopuks auttanu, helpotti vaan pikkasen, ku keskityin siihen käden kipuun, enkä muuhun huonoon oloon.

Nyt mulla on ollu jatkuvaa ahdistusta. Mulla on viikon ajan ollu joka päivä ihan helvetin paha olla. Henkisesti ja fyysisesti. Joskus se kehittyy paniikkikohtaukseen asti, joskus jää sellasen ärsyttävän olon tasalle, ku tuntuu siltä että olisin joku nurkkaan ajettu villieläin. Ja se jatkuu tuntikausia päivästä toiseen. Se on kuluttavaa. Mie en oikeesti tiedä, kuinka kauan mie enää jaksan. Musta tuntuu,että mie tuun hulluks.

Mulla on monen päivän ajan ollu sellanen olo, että mie, tota, tavallaan pelkään itteni puolesta. Mie tiedän sen verran ihmiskehon toiminnasta ja ihmisen anatomiasta, että jos mie haluan tappaa itteni, mun ei tarvi hypätä junan alle. Mie oon jo alottanu viiltelyn uudestaan, se on ainoa asia mikä tuntuu auttavan. Siihenki mie sorrun aina pahassa paniikissa, jolloin mie en ajattele selvästi. Minuu pelottaa, että mie jonaki päivänä saan pahan kohtauksen, johon viiltely ei autakaan, meen ihan sekasin ja päätän tehdä jotaan peruuttamatonta.

Keskiviikkona olis psykan aika. Pitää vissiin puhua tästä siellä. Näin iskänki tossa puolisen tuntia sitte. Ajattelin kertoa sille ihan rehellisesti mikä mun tilanne on (ei olla hirveesti siitä puhuttu, vaikka se tietääki että käyn psykalla). Sitte mie jänistin. Vaikka iskä on tärkee mulle, mie oon niin sulkeutunu etten mie kehdannu alkaa änkyttämää mitään.

Nyt tuntuu vähä siltä, että mie oikeesti joudun puhumaa tästä.

Acting like a maniac

Mie oon pahasti sekasin.

Tänää en ottanu sepramia. En ole saanu (vielä) mitään isoa paniikkikohtausta. Koko päivän on kyllä ollu sellanen epämukava ahdistus. Äsken oli ihan valtava päänsärky ja kävin koiran kanssa ulkona. Helpotti hetkeks. Nyt yritän tehdä kaikkea muuta, ku ajatella sitä millanen raunio mie olen.

Mie yritin olla avautuva. Laitoin eilen illalla K:lle viestiä, että pelkään itteni puolesta. Se tarjoutu kuuntelemaan ja sovittiin, että oltais tänään nähty ja käyty koirien kanssa pitkällä lenkillä tuolla lähimetässä. Laitoin K:lle aamulla viestiä, että mihin aikaan ollaan menossa. Vastaus oli "en mie ehdikään, ku mie menen naapurin ja sen koirien kanssa." No nii, se siitä sitte. Tän takia mie en halua puhua ihmisille.

Mie jopa viiltelin viime yönä. Mie en mitenkää suunnitellu sitä. Mie tiesin, että pitää saada nukuttua, koska aikasee aamulla tänne tuli remonttimiehet kattelemaa seiniä. Ahdisti, eikä nukkumisesta tullu mitään. Sitte mie sulkeuduin kylppäriin vähäks aikaa. Oli jotenki helpompi nukahtaa, ku tuns sen kädessä tykyttävän kivun, eikä niinkään sitä ahdistusta.

Mie taidan olla vähän hullu.

You have been dying since the day you were born

Mie en tiedä mitä mie tekisin.

Alotin maanantaina sepramin. Annos on 20 mg. Toi sama lääke oli mulla joskus n. reilu vuos sitte masennukseen, mutta lopetin ku ei siitä näyttäny olevan mitään hyötyä itsetuhosiin ajatuksiin. Nyt sitte alotin sen uusiks paniikkihäiriön takia.

Eilen sain pahan paniikkikohtauksen. Se kesti pariki tuntia ja sen jälkeen oli loppupäivän sellanen heikko ja huono olo.
Tänään olis pitäny lähtä iskän avuks venehommia tekemään, mutta aloin aamulla panikoimaan ja laitoin sitte tekstarin, etten pääse tulemaan. Helvetin huono omatunto, koska olisin oikeesti halunnu mennä ja tiedän, että iskä tarvii apua siellä rannassa. Mutta teki tiukkaa edes pysyä pystyssä. Pyörrytti ja oksetti ja sitä oloa on jatkunu nyt aamusta asti. Nyt alkaa vähä helpottaa, muttei mitenkää sanottavasti.

Tää on tämmöstä aaltoilevaa. Välillä on niin paha olla, että tekis miel itkeä, viiltää ranteet auki ja hypätä ikkunasta. Sitte se olo helpottaa hetkeks ja mie ajattelen, että okei mie selviän tästä. Mut kohta pahenee taas ja tuntuu, että sydän räjähtää.

Tää kaikki sopii sivuvaikutuksiin ja alotusoireisiin, plus siihen, että mun kädet tärisee ja hikoaa koko ajan, mikä on myös yleinen sivuvaikutus. Mutjoo.

Minen tiedä, onko muilla ollu sepramia, tai tämmösiä alotusoireita? Täähän ei vaikuta ku vasta joskus kahden viikon käytön jälkeen, mutta jos nää alotusoireet on joka päivä tämmösiä, minen tiedä jaksanko mie kahta viikkoa...

Ei tässä muuta, jos on kokemuksia ni kertokaa toki.

While darkness and sorrow ruled

Nyt on paha olla. Tosi paha.
Sain viimeinki haettua ne mulle määrätyt lääkkeet ja otin ekan maanantaina. Ei ne auta ekaan kahteen viikkoon, mutta toivottavasti niistä on jotaa hyötyä. Mie en kestä enää.

Poikaystävä lähti äsken hoitamaa asioita. Mun oli alunperin tarkotus saattaa se bussipysäkille, mutta sitte noin 15 min ennen lähtöä sain ilman mitään järkevää syytä paniikkikohtauksen. Ison sellasen. Jos pitäis arvioida kuinka raju tää kohtaus on asteikolla 1-10, (jos ykkönen on 'ei ollenkaan paha' ja kymppi 'vittumiekuolen'), se olis kymppi. Tai ykstoista. Tai ehkä kakstoista.

Poikaystävä oli koneella ja mie lähin käymään vessassa. Kohta tajusin, että olin makaamassa vessan lattialla, tärisin ja pidättelin itkua ja olin ihan varma siitä, että kohta mie oksennan tai pyörryn. Tuli sellasia kuumia aaltoja päähän, käsissä ja jaloissa ei ollu paljo ollenkaan tuntoa ja ilma oli kuumaa ja liian paksua hengitettäväks. Jotenki onnistuin kävelemää olkkariin ja sanoin poikaystävälle, että jään kotiin. Vähän ennen sen lähtöä tää kohtaus sitte paheni taas. Nyt se aaltoilee niin, että välillä on ihan vitun paha olla, ei voi liikkua eikä hengittää, ja välillä pystyy jopa kävelemään huoneesta toiseen ja kirjottamaan tätä shittiä. Sit mie aloin muistelemaa entisiä aikoja ja sitä, ku paniikkikohtaukset alko. Kiusaajia ja sellasta paskaa. Ja nyt mie oon tässä noidankehässä, vaikka pitäis ajatella hyviä ja kivoja asioita, jotta paniikki helpottais. Jessus.

Kävin miettimään, että miten mie selvisin näistä kohtauksista sillon yläasteella. Aluks en ees tienny, että kyse on paniikkihäiriöstä. Ihmettelin vaan miks oppitunneilla on huono olla ja pyörryttää. Sillon mie saatoin vaikka tuijottaa jotaa tiettyä kirjainta kirjasta, jotta pysyin tajuissani. Myöhemmin alotin viiltelyn. Veistä oli hankala käyttää tärisevin käsin, mutta loppupeleissä se rauhotti. Vai rauhottiko? Ehkä se johtu vaan siitä, että oli muuta ajateltavaa. Nyt yritän kirjottaa terään tarttumisen sijasta.

Välillä tuntuu, että mie voin vielä kasvaa ihmisenä ja että mie pääsen tästä yli.
Nyt on taas sellanen ihan päinvastanen olo. En mie ikinä pääse paniikeista eroon. Mun menneisyydellä ja sen peloilla on liian iso vaikutus mun elämässä.
Huomenna mie taas uskon, että tää on voitettavissa.

Mun mieli on sekasin.

Don't let them try to pull you down

Mie oon sortunu tähän viiltelykierteeseen. Mie en tiedä, pääsenkö mie tästä enää irti. Viime yönä tuli muutama viilto vaan siks, ku ahdisti koko elämä ja menneisyys ja se, että oon nyt tässä jamassa. Kävin K:n luona ja lähdin kotiin kesken kaiken, koska sain paniikkikohtauksen. Vittuhyväminä.

Mie oon huomannu, että mulla on kolme "reaktiovaihtoehtoa", jotka vaihtelee fiiliksestä riippuen. Ne tulee aina sillon, ku mie panikoin, epäonnistun tai ku muuten vaan elämä potkii päähän.

Ensimmäinen vaihtoehto: Mie syytän itteäni. "Mie oon tässä jamassa siks, että olin sellanen helvetin nössö. Mie annoin ihmisten kiusata, mie en puolustanu itteäni ellen ollu totaallisesti selkä seinää vasten. Mie käytin kaiken mun energian kaverin puolustamiseen, vaikka olisin voinu pitää itteniki kondiksessa. Ehkä K olis oppinu pitämää puolensa ajan kanssa, jos olisin jättäny sen oman onnensa nojaan... Mie otin itteeni kaiken mitä niiden yli 10 vuoden ajan sanottiin. Mie olin helppo kohde kaikkine ulkonäkövirheineni. Minä, minä, minä. Vittu. Vedän itteni hirteen."
Toinen vaihtoehto: Mie syytän kiusaajia. "Millä vitun oikeudella ne kohteli minuu ku roskaa? Keitä ne kuvitteli olevansa? Millä oikeudella ne potki, hakkas, haukku ja varasteli vaatteita? Niiden takia mie aloin saada paniikkikohtauksia. Ne pilas multa monta pitkää vuotta. Toivottavasti ne kaikki jää auton alle ja kuolee." Vaikken mie oikeesti olis yhtää helpottunu, jos niille käviski jotaa ikävää. Elämä on aina yhtä arvokas, eikä se mun paniikkihäiriötä poistais.
Kolmas vaihtoehto: Mie en tiedä kumpaa osapuolta syyttäisin, vai syyttäisinkö ketään. "Jos mie joskus kävelen kadulla vesipullo kädessä ja ne on tulessa, mie juon sen veden. Koska ne on idiootteja. Ja sen jälkeen mie juoksen auton alle. Koska miekii oon idiootti."

Viiminen vaihtoehto kuulostaa järkevimmältä. Yksikään noista ei ole hyvä, vihaamisessa ei ole mitään hyvää. Mut mie en osaa olla sellanen kiltti pikku pyhimys, etten ajattelis ikinä mitään pahaa, enkä olis katkera. Koska mie olen. Mie olen helvetin katkera.

Aina tämmösissä paniikkitilanteissa se katkeruus nousee kaikkein selviten pintaan. Tulee aina salaa toivottua, että joku jäis auton alle. Fiiliksestä riippuen toiveen kohteena olen joko minä ite, tai joku niistä kusipäistä. Vaikka edelleen tiedän, ettei ne sitä ansaitse. Ei ne tätä suunnitellu. Ei ne heränny kouluaamuna silleen, että hei "mitäs tänään tehtäis, että toi tyyppi ei aikuisena uskalla elää?"

Silti mie olen katkera.
Ja se on kuluttavaa.

Ehkä mie ajan kanssa pääsen tästä eroon.
Toisaalta viha on vahvistava tunne ja se syrjäyttää paniikin. Ehkä mie en halua päästä eroon.

Aaaaperkele mie oon sekasin.

I'm gonna try

7 lukijaa, kiitos jokaiselle <3

Mutjoomitästässä.
Hyvää ja huonoa.

Huonoa se, että olen taas pyrkiny yhteen ammattiin, vaikka mun soveltuvuus ja pääsy ko. opiskeluihin on varmaan nolla. Mut se nyt on semmonen unelma.

Opinnot kestäis yhteensä 7 vuotta, jos pääsen amikseen seuraavalla yrittämällä ja ammattikorkeaan heti ensimmäisellä. Olisin sitte jo melkee 30-vuotias.
Mulle ikä on tosi paha paikka. Turhauttaa ajatella, että nää vuodet on menny hukkaan. Pelätessä, panikoidessa, romahtaessa, viillellessä... Pelottaa, että vaikka kaikki sujuis kerralla, olisin jo melkee 30-vuotias, ku viimeinki pääsisin niihin töihin mitä toivon. 30 tuntuu hirveen isolta numerolta... Joo tunenn 30-vuotiaita, joilla on aikaa vaikka millä mitalla, mut mulle toi on ahdistava asia, oli se sit järkevää tai ei.

Ja sitte hyvät jutut.
Koira ei tullukaa hoitoon, eli saan ns. vapaaviikonlopun, enkä ole kiinni siinä mitenkään. Ihan jees.
Ja toinen: Huomenna pitäis nähdä K:n kanssa. Käydä sen koiran kanssa metässä piiiiiiitkällä lenkillä ja illemmalla olla sen kämpillä, kattoa joku meijän historian mukaan nostalginen elokuva ja syödä jotain hyvää.

Don't try to deny what you feel

Okei, nyt ahdistaa, ärsyttää ja vituttaa. Ja sattuu, koska sorruin sitte viiltelemään tossa aamulla. Voi mikä yllätys. Mun itsehillintä on mennyttä.

Kävin psykalla tänään. Heti alkuun se vaikutti tosi turhautuneelta. Sen äänessä oli jotenki kiukkunen sävy, enkä oikee osannu vastata mihinkään mitä se kysy. Ne jutut liitty lähinnä seuraaviin tapaamisiin, joista en puhu muutenkaan.
Mie kerroin psykalle, että viime viikolla tuli joka päivä paniikkikohtaus. En tajua miks vuodatan sille, ku ei se tohonkaan sanonu mitään. Myöhemmin psyka kysy, miten lääkärin määräämät lääkkeet on vaikuttanu. Sanoin, ettei ole ollu kahteen kuukauteen rahaa niin paljoo, että vois hakea ne 20 euron lääkkeet. Se oli ihan ihmeissää siitä, miten niin voi tapahtua. Ihan ku se olis isoki yllätys...

Nyt olis tiedossa aika sinne työvoimatoimiston erikoispuolelle, sitte muutaman päivän päästä siitä samaan paikkaan, mutta niin että tää psyka olis siellä sitte mukana.
Kiinnostaako? Ei.
Onko energiaa sellaseen? Ei.

Mitäpä muuta? En saa vieläkään nukuttua... Koko ajan on hirveen väsyny olo ja tuntuu siltä, että pitäis tehdä jotain, muttei jaksa - eikä oikeestaa edes ole mitään tekemistä. Koira tulis taas viikonloppuna hoitoon ja ahdistaa jo valmiiks. Ja joo, eilen alotin tekemään sellasia lihasharjotteita, jos vaikka sais kuntoa vähä nostettua. Vaikeetahan se on, ku kotona ei ole minkäänlaisia välineitä, enkä minnekää salillekaan voi lähtä. Mut kuhan nyt jotaa yritän...

Hain eilen kouluunki. Samaan kouluun, minne hain aikasemminki, mutten päässy.
Ärsyttää, että pääsykokeista (jos minut kutsutaan niihin) pitää maksaa taas se 60 euroa... Oikeesti, mihin joku psykologikeskus sellasta summaa edes tarvii? Ne sais hyvän summan kasaan, vaikka hakijat maksais vaikka vaan 20 euroa. 60 euroa on pelkkää paskaa ahneutta. Joutuisivat Helvettiin. Okei, rumasti sanottu, mutta ärsyttää.

Rahatilanne ahdistaa muutenki ihan vitusti. Sossusta ei ole kuulunu mitään. Ei siis mitään. Pistin hakemuksen aikoja sitte. Tilillä ei ole rahaa, eikä sossun päätöksestä ole kuulunu mitään.
Todennäkösesti niiltä tulee ilmotus, että ne haluaa jotaa muuta tietoja, lisää tiliotteita, tai selvityksiä. Ku vein sen hakemuksen tiskille, siinä oli semmonen nyrpeen näkönen lihava muija, joka halus tiliotteet, jotka olin toimittanu niille aikoja sitte. Jotaa sellasta ne varmaan haluu nytki.
Eiköhän ne nyt haluu selvityksen siitä, miksen ole opiskelemassa vaikka hain kouluun. Mitä mie siitäki kirjottaisin? 'Koska oon tyhmä, enkä päässy?'

En tajua miks hain uudestaan...
Ei tämmönen paniikkihäiriöinen idiootti tule ikinä saamaan ammattia. Jos en tällä kertaa pääse, on aika varmaa etten enää edes yritä. Toi ala ei edes ole se "mun juttu", mutta ku se on ainoa edes etäisesti kiinnostava ala, mitä tällä pikkupaikkakunnalla voi opiskella.
Vittu tää on välillä niin turhaa.

We're in the end before we know

Tätä päivää voi kuvailla muutamalla sanalla: Kiireinen. Paniikintäyteinen. Kamala. Ja kuulin ihan hirveitä uutisia.

Aamulla piti käydä kasvattiäidin talossa viemässä sille yks paperi. Seisoin eteisessä, yritin vaikuttaa iloselta ja hymyillä ja nauraa kasvattiäidin ja sen miehen kanssa. Oikeesti panikoin sitä, ku oli heikko olo, seisominen oli hankalaa ja pelkäsin, että saan paniikkikohtauksen ja sitte pitää lähteä pois, ennen ku pyörryn.

Mutta kestin loppuun asti, vähä vähältä hivuttauduin kohti ovea. Juteltiin mitä juteltiin, sitte sanoin että nyt on oikeesti pakko mennä ku on hirvee kiire. Vaikkei ollu.

Pääsin kuitenki pois, ennen ku mitää kamalaa tapahtu.

Yritin nukkua sen jälkeen, koska yöllä en saanu nukuttua. Tiesin, että parin tunnin päästä pitää lähteä taas, tällä kertaa käymään äidillä ku siellä piti käydä selvittämässä yks asia. Olin niin väsyny, että itketti – ja turhautti ku en saanu nukuttua, vaikka kuinka pyörin sängyssä. Teki mieli viiltää ihan vaan sen takia, että väsytti, eikä voinu nukkua ja tiesin, että kohta pitää taas jaksaa, vaikkei oikeesti jaksaiskaan.

Sitte alkoki se paniikkikohtaus. Kädet alko tärisemää. Tuntu siltä, että oksennan ihan hetkenä minä hyvänsä. Ahdisti. Oli vaikee hengittää. Teki miel perua koko reissu, ilmottaa äidille etten tule. Mutta en perunu. Täältä äidille kävelee 15 minuuttia ja mie lähdin 40 minuuttia etuajassa. Kävelin lumisateessa ja yritin rauhottua. Pääsin äidille ja olin litinmärkä, mutta edellee paniikissa.

Äidillä meni aluks ihan hyvin. Mulla oli pien paniikki päällä koko ajan, mutta selvisin siitä eikä olo menny liian pahaks, eikä äiti huomannu mitään.

Sitte äiti kerto sen.

Sillä on syöpä.

Mie menin ihan lukkoon, mutta se ite otti asian aika lunkisti. Tavallaan outoa, että mie sillee järkytyin, ku ei me kuitenkaan hirveen läheisiä olla. Kyse ei ole mistään hirveen vakavasta. Äiti ei ole kuolemassa tai mitään. Mut ei sitä ikinä tiedä...

Sellasta tänään.

Nyt haluan vaan nukkumaan.

Just walk alone

Mie en oikee tiedä, mitä mie tulin taas valittamaa. Tiedän kuulostavani itsekkäältä ämmältä sanoessani tän kaiken, mutta antaa mennä.

K on käyttäytyny ihan ihmeellisesti. Ei olla nähty pitkään aikaan ja ymmärrän sen, koska sillä on työkiireitä. Kai.
Mutta jos mie yritän vaikka facebookissa alottaa keskustelun, siitä ei tule mitään. Joskus se ei vastaa ollenkaan ja jos kysyn kuulumisia, se sanoo että menee ihan hyvin. Kysyin siltä, tuleeko se ens kuussa mun kanssa käymään yhdessä paikassa ja se vastas vaan "emt". Viimeeks se tokas "vastaan ku ehdin", eikä siitä kuulunu mitään kolmeen päivään. Sitte laitoin sille viestiä ja se vastas "unohin vastata".

Inhottaa välittää ihmisistä, jotka ei välitä takasin. Miks mun pitää olla aina se, kuka alottaa keskustelut? Miks mun pitäis jaksaa panostaa kaverisuhteisiin, jos muutkaan ei panosta? Vittu sanokoo, jos ei kiinnosta nähdä, tai edes puhua mun kanssa. Tiedän, että oon hankala ihminen, mutta niin on kaikki muutki.

En tietenkää sais olla katkera, mutta oon silti. Mie pelastin K:n nahan monta kertaa kouluaikoina, ku sitä kiusattiin. Se ei ikinä asettunu mun ja kiusaajien väliin, se ei ikinä pitäny musta huolta, mut se ei haitannu minuu yhtään. Nyt se alkaa haitata.

Ehkä olis parempi yksin.
Vai onko se liikaa vaadittu, että joku välittää takasin?
Onks liikaa vaadittu, että joku kiinnittäis huomiota?