Now the devil's laughing

Tulin taas avautumaan.

Mulla oli muutaman päivän ajan pahoja paniikkikohtauksia. Siis oikeesti pahoja. Mie en voinu tehdä muuta, ku maata kylppärin lattialla, täristä, itkeä ja olla varma siitä, että mie pyörryn, oksennan, tuun hulluks tai kuolen. Pääsin irti siitä paniikista vaan viiltelemällä. Eikä sekää loppujen lopuks auttanu, helpotti vaan pikkasen, ku keskityin siihen käden kipuun, enkä muuhun huonoon oloon.

Nyt mulla on ollu jatkuvaa ahdistusta. Mulla on viikon ajan ollu joka päivä ihan helvetin paha olla. Henkisesti ja fyysisesti. Joskus se kehittyy paniikkikohtaukseen asti, joskus jää sellasen ärsyttävän olon tasalle, ku tuntuu siltä että olisin joku nurkkaan ajettu villieläin. Ja se jatkuu tuntikausia päivästä toiseen. Se on kuluttavaa. Mie en oikeesti tiedä, kuinka kauan mie enää jaksan. Musta tuntuu,että mie tuun hulluks.

Mulla on monen päivän ajan ollu sellanen olo, että mie, tota, tavallaan pelkään itteni puolesta. Mie tiedän sen verran ihmiskehon toiminnasta ja ihmisen anatomiasta, että jos mie haluan tappaa itteni, mun ei tarvi hypätä junan alle. Mie oon jo alottanu viiltelyn uudestaan, se on ainoa asia mikä tuntuu auttavan. Siihenki mie sorrun aina pahassa paniikissa, jolloin mie en ajattele selvästi. Minuu pelottaa, että mie jonaki päivänä saan pahan kohtauksen, johon viiltely ei autakaan, meen ihan sekasin ja päätän tehdä jotaan peruuttamatonta.

Keskiviikkona olis psykan aika. Pitää vissiin puhua tästä siellä. Näin iskänki tossa puolisen tuntia sitte. Ajattelin kertoa sille ihan rehellisesti mikä mun tilanne on (ei olla hirveesti siitä puhuttu, vaikka se tietääki että käyn psykalla). Sitte mie jänistin. Vaikka iskä on tärkee mulle, mie oon niin sulkeutunu etten mie kehdannu alkaa änkyttämää mitään.

Nyt tuntuu vähä siltä, että mie oikeesti joudun puhumaa tästä.