On sellanen olo, että haluais luovuttaa kaiken, mutta toisaalta en tahdo antaa periksi.
Mie oon kipeenä ja heräsin aamulla kuumeeseen. On kuumetta, yskää, kurkkukipua... Oksettaaki toisinaan, mutta se johtuu ahdistuksesta. Ahdistun aina ollessani kipeä. Kuumetta on senverran, että päässä pyörii aina jos yritän kävellä.
Poikaystävä jankuttaa koko ajan, että onko yks mun haavoista tulehtunu. Sanon, ettei ole, mut ei se ota uskoakseen. Haavasta kyllä näkee jos se on pahassa kunnossa, eikä toi ole. Ja jos haava tulehtuu, ei siitä kurkkukipua tule... Voi perkele, ihan oikeesti... En jaksais väitellä just nyt, kenenkään kanssa.
Koiran piti tulla viikonlopuks hoitoon, mutta palautin sen kaverille ku oon kipeenä. Kaverin suunnitelmat meni pahasti pieleen nyt, ku koiralla ei olekaan hoitajaa. Syyllinen olo, mutta minkäs teet. En mie pysty käyttämää koiraa lenkillä ku en voi kävellä edes huoneesta toiseen horjumatta.
Toivon vaan, että paranen pian. Tää on liian ahdistavaa. Toisaalta mie haluan selvitä tänki yli "voittajana" ja parantua, päästä eroon ahdistuksesta ja jälkeenpäin nauraa koko jutulle. Tekis miel heittää joku 349 kilometrin juoksulenkki ihan vaan siks, että voisin todistaa maailmalle, etten ole heikko ja ettei kuume minuu pysäytä. Toisaalta haluan vaan käpertyä sänkyyn ja itkeä itteni uneen ja herätä vasta, ku maailmanloppu on tullu.
En tiedä miks. Nykyään kaikki ahdistaa, ihan sama mistä on kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti