Sain viimeinki haettua ne mulle määrätyt lääkkeet ja otin ekan maanantaina. Ei ne auta ekaan kahteen viikkoon, mutta toivottavasti niistä on jotaa hyötyä. Mie en kestä enää.
Poikaystävä lähti äsken hoitamaa asioita. Mun oli alunperin tarkotus saattaa se bussipysäkille, mutta sitte noin 15 min ennen lähtöä sain ilman mitään järkevää syytä paniikkikohtauksen. Ison sellasen. Jos pitäis arvioida kuinka raju tää kohtaus on asteikolla 1-10, (jos ykkönen on 'ei ollenkaan paha' ja kymppi 'vittumiekuolen'), se olis kymppi. Tai ykstoista. Tai ehkä kakstoista.
Poikaystävä oli koneella ja mie lähin käymään vessassa. Kohta tajusin, että olin makaamassa vessan lattialla, tärisin ja pidättelin itkua ja olin ihan varma siitä, että kohta mie oksennan tai pyörryn. Tuli sellasia kuumia aaltoja päähän, käsissä ja jaloissa ei ollu paljo ollenkaan tuntoa ja ilma oli kuumaa ja liian paksua hengitettäväks. Jotenki onnistuin kävelemää olkkariin ja sanoin poikaystävälle, että jään kotiin. Vähän ennen sen lähtöä tää kohtaus sitte paheni taas. Nyt se aaltoilee niin, että välillä on ihan vitun paha olla, ei voi liikkua eikä hengittää, ja välillä pystyy jopa kävelemään huoneesta toiseen ja kirjottamaan tätä shittiä. Sit mie aloin muistelemaa entisiä aikoja ja sitä, ku paniikkikohtaukset alko. Kiusaajia ja sellasta paskaa. Ja nyt mie oon tässä noidankehässä, vaikka pitäis ajatella hyviä ja kivoja asioita, jotta paniikki helpottais. Jessus.
Kävin miettimään, että miten mie selvisin näistä kohtauksista sillon yläasteella. Aluks en ees tienny, että kyse on paniikkihäiriöstä. Ihmettelin vaan miks oppitunneilla on huono olla ja pyörryttää. Sillon mie saatoin vaikka tuijottaa jotaa tiettyä kirjainta kirjasta, jotta pysyin tajuissani. Myöhemmin alotin viiltelyn. Veistä oli hankala käyttää tärisevin käsin, mutta loppupeleissä se rauhotti. Vai rauhottiko? Ehkä se johtu vaan siitä, että oli muuta ajateltavaa. Nyt yritän kirjottaa terään tarttumisen sijasta.
Välillä tuntuu, että mie voin vielä kasvaa ihmisenä ja että mie pääsen tästä yli.
Nyt on taas sellanen ihan päinvastanen olo. En mie ikinä pääse paniikeista eroon. Mun menneisyydellä ja sen peloilla on liian iso vaikutus mun elämässä.
Huomenna mie taas uskon, että tää on voitettavissa.
Mun mieli on sekasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti