I'm waiting

Mulle kaavailtiin sellasta luovan terapian ryhmää ja psyka varas mulle käyntiajan tän ryhmän vetäjälle. Tarkotus oli käydä siellä ja selvittää millanen ryhmä se on ja miten se toimii.

Menin paikan päälle ja huomasin heti, etten osaa yhtään olla sen vetäjän seurassa. Monesti sen tapaamisen aikana tuli kiusallisia hiljasuuksia, ku mie en tienny mitä sanoa, enkä kehdannu kattoa sitä enää silmiin. Mie tuijotin sen tietokoneen johtoja ja toivoin, että se sanois jotain.
Sitte se selitti siitä ryhmästä ja tajusin heti, ettei se oo minuu varten. Siellä pitäis maalata. Mulla pysyy kynä kädessä, mutta pensseleillä en saa mitään aikaseks. Mie en tunne oloani yhtään hyväks siveltimien kanssa, koska tiedän olevani heikoilla sellasten välineiden kanssa.
Heti ku kuulin, että tarkotus olis maalata, iski kaks tunnetta päälle:
1) Paniikki. Miten mie nyt pääsen tästä tilanteesta irti? En mie voi ruveta maalaamaan, ku mie en osaa ja teen itestäni vaan naurunalasen.
2) Ärsyyntyminen. Mitä tän ryhmän järjestäjät häviäis, jos joku tois omat paperit ja kynät mukaan ja tekis niillä? Ei mitään. Joten miks pakottaa joku maalaamaan, jos siitä ei ihan oikeesti pidä.

Suurin pelko tossa on varmaan se, että nolaan itteni.

Lisäks siellä ryhmässä pitäis maalata omista tunteistaan (mie en yhtään osaa yhdistää taidetta ja tunteita, tai kuvailla mun ajatusmaailmaa piirustuksilla, en vaan osaa). Ja ryhmäistuntojen lopussa olis tarkotus puhua tunteistaan niiden muiden ryhmäläisten kanssa. Mie en osaa avautua, etenkään tuntemattomille. Eikä niitä ihmisiä oppis tuntemaankaan, ku se ryhmä on vaan kaks kertaa kuussa.

Mie en kehdannu sanoa siinä kasvokkain, etten tule. Joten ku se vetäjä kysy tarviinko mie miettimisaikaa, mie sanoin että tarviin ja sovittiin, että soitan sille vetäjälle huomenna.
Naurettavaa, ku ei kehannu suoraan sanoa, että tää ei nyt vaan ole mun juttu.

Ja toinen juttu.
Mie en uskonu, että mie joskus tulisin näin usein johonki blogiin valittamaan rahasta.
Mutta niin nyt on kuitenki käyny.

Ei tässä muuta, ku että tätä kuukautta on vielä reilusti yli viikko jäljellä ja tili näyttää kivaa, pyöreetä nollaa. Kiva tässä miettiä, syödäänkö joka toinen vai joka kolmas päivä. Isältä vois pyytää jotaa safkaa, mut toisaalta siltä vasta tuli, eikä sen oma taloudellinen tilanne ole mitenkään parempi ku meidän.

Ollaan me ennenki pärjätty ja pärjätään nytki, kyllä mie sen tiedän. Mut ahdistaa ja vituttaa silti. Mie en tiedä missä vaiheessa tää meni tähän, että ootan aina poikkeuksetta kauhulla kuun loppua, ku tiedän, että ne viimiset viikot on aina vaikeita.

Siinä on itse asiassa yks syy, mikä kiristää välejä poikaystävän kanssa. Sille ei ikinä kelpaa mikään  halvin. Sen logiikalla halpa on huonoa, eikä sellasta voi ostaa - oli sitte kyse shampoosta, vessapaperista tai ruokatarvikkeista. Se on yks syy siihen, että kuun lopussa on aina tiukkaa. Nytki kaapissa on pussillinen makaroonia, mutta sitä ei voi laittaa koska se on "halpistuote, eikä maistu hyvältä".

Nyt pitää vaan oottaa ja kattoa mitä psyka ja työkkäri haluaa tehdä mun suhteen...

Voi helvetti.
Mie oon ihan sotkussa itteni ja elämäni kanssa.

Give up the fight, it cannot be won

Tuun taas avautumaan parista asiasta.

Väsyttää.
Tää mun väsymys ei ole enää normaalia. Mie jaksan olla hereillä puol tai kaks tuntia ja sitte alkaa taas väsyttää. Ja nyt mie nukuin just koko yön, aamun, päivän ja illan ja vieläki on sellanen olo, että jos menisin sänkyyn ni simahtaisin varmaan alle viidessä minuutissa ja nukkuisin ihan onnellisesti aamuun asti.

En tiedä, miten kauan mie jaksan tätä tilannetta poikaystävän kanssa.

Mie haluaisin saada tän jutun toimimaan ja siks mie vielä yritän, vaikka tää on näin vaikeeta ja vaikka joku järkevämpi ehkä olis jo lähteny kävelemään. Mut nyt tuntuu siltä, että meidän tilanne ajautuu karille ennemmin tai myöhemmin.




Pari asiaa siitä:

1) Musta tuntuu, etten mie vaan sovi parisuhteeseen. Mie en ole tarpeeks avoin. Mie oon sisäänpäin suuntautunu, viihdyn liikaa omissa oloissani, enkä kaipaa läheisyyttä niin paljo ku muut näyttää kaipaavan. Minust on vaan ihan kiva, jos toinen ei ole koko ajan vieressä kyöhnäämässä.

2) Mie. En. Pidä. Seksistä. No nii, nyt se on sanottu ihan julkisesti. Ei kai se mikään salaisuus olekaan, kaikki ei vaan pidä siitä ja mie olen yks niistä ihmisistä. Paha vaan, ku toiselle osapuolelle se on tärkeetä. Ja nyt se alkaa olla ongelma.

3) Emotionaalinen kiristys. Jos mie en heti tanssi poikaystävän pillin mukaan, se alkaa tahallisesti vähätellä itseään ja kieriä itsesäälissä (ja nyt mie olen oppinu, että ei sillä oikeesti edes ole mitään hätää, se on vaan keino saada mun huomio, ja minuu ärsyttää että oon menny tohon samaan halpaan niin usein). "Ai sie et halua nyt lähtä kävelylle? No entä sitte jos mie käyn muutaman kerran salilla ja oon kivemman näkönen, kehtaatko sie sitte liikkua mun kanssa?" "Ai sinuu väsyttää. Jos mie olisin parempi poikaystävä, ehkä sun ei sitte tarvis olla noin masentunu."
Tiiän kuulostavani ihan hirveeltä natsilta, mutta vittu ku ärsyttää. Eniten ärsyttää se, että alkuun menin tohon halpaan ja uskoin, että toisella olis oikeesti paha olla.

4) Ja lisäks tähän vielä se klassinen ongelma kotitöistä. Se ei sileen ole ikinä haitannu, mut nyt ku asiat menee muutenki miten sattuu, kaikki pikkujututki alkaa ottaa päähän. Tossa on vaan se, että mulla on muutenki väsyny olo koko ajan, mutta mie olen ainoa joka täällä mitään kotitöitä tekee.

5) Poikaystävälle on hirvee ongelma, jos mie lähden jonneki tai nään ihmisiä. Se kiukuttelee ja murjottaa ties kuinka usein siitä, että käyn K:n kanssa kävelyllä tai kahvilla. Poikaystävää en ota mukaan, koska K:lla on tosi vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin ja sen täytyy tehdä se vähä kerrallaan. Mut joka tapauksessa musta olis kiva, jos ei tarvis aina miettiä että voiko nyt lähteä ja miten mie tolle sanon, että olisin menossa. Oon muutamat menot perunu sen takia, ku poikaystävä on ruvennu kiukuttelemaa liianki kanssa.

Ihmissuhdekriisipäivitys.
Jee.

Everything feels bad

Tästä onki jonkuu aikaa ku viimeeks kirjotin. Ei vaan ole ollu mitään kirjotettavaa.

Mun elämä ei ole muuttunu mihinkään. Mietin millon tilanne poikaystävän kanssa räjähtää käsiin niin pahasti, että muutan takas isälle ja alan ettiä kämppää. Mietin miten selviän, miten saan järjestettyä kaikki asiat ja miten pärjään. Pitäis varmaan lähteä ku tällasta joutuu miettimään, mut mie haluun yrittää selvittää tän jutun.

Mie haluaisin tehdä jotain. Löytää työpaikan tai saada koulutuksen. Sit ottaa päähän ku kaikki täällä opiskeltavat alat on jotenki epäsopivia. Ei sais olla nirso, mutta ku tiedän, että koulussa hajoais pää jos ala ei yhtään kiinnostais. Ei olis motivaatiota kestää koulunkäyntiä paniikkien kanssa, jos ei olis mitään houkutinta. Ja oppisopimuspaikkoja ei ole mitenkään hirveen helppo saada.

Välillä mie mietin, että ehkä minuu ei ole tarkotettu mihinkään. Mie haluaisin, että mulla olis joku kutsumus ja selvä suunta, mihin lähteä. Kaikki olis paljo helpompaa ku tietäis, mitä haluaa.

Ja vaikka mie valmistuisin, mitä mie tekisin? Miten mie jaksaisin käydä töissä, jossa pitäis nähdä toisia ihmisiä joka päivä? 
Suomen tilanne ahdistaa ihan vitusti. Pakko pitää joku mediatauko ja unohtaa, miten perseellään tän maan asiat on. Monet tutut on hiljattain valmistunu koulusta, saanu ammatin ja menny töihin, mutta niiden ongelmat vaan kasaantuu ja kasaantuu.

Minuu pelottaa miten katkera mie olen.
Mie halusin aiemmin ensihoitajaks. Sitte mie tajusin, ettei näin pahoista paniikeista kärsivä sisäänpäinsuuntautunu sekopää voi ruveta hoitamaan ihmisiä. (Eikä minuu hyväksytty kouluun johon hain, joten...) Näin yks päivä ambulanssin. Tuli todella, todella paha mieli. Ei siks, että siellä oli joku juoppo joka oli saanu sydänkohtauksen vaan siks, että näin siinä mun silmien edessä jotain mihin musta ei ole.
Vaikee selittää. Ei sitä varmaan tajua ellei ole ite sitä kokenu.

Mie olen käyny pariin kertaan auttamassa yhden kesämökin korjaustöissä N:n kanssa. Mie olen alkanu stressaamaan hurjasti sitä autolla ajamista ku tiedän, että sen kokonen auto on vaikea pistää parkkiin ja pelkään, että romutan sen. Outoa sinänsä, koska mie en huolehtinu siitä ennen noin paljo. Syntyny joku ihme kammo jostain...
Toivon vaan, etten oikeasti mokaa ja ettei se pelko mene pahemmaks, koska sitte mie en uskalla enää oikeesti ajaa sitä autoa ja lähteä remontoimaan. Ja se olis todella iso askel taaksepäin, koska tähän asti oon menny sinne, vaikka oon aamulla ollu pienessä (tai vähä isommassaki) paniikissa. Niiden päivien jälkeen on hyvä mieli ku saa kiitokset ja tietää, että on saanu jotaa aikaseks.

Yks päivä avauduin N:lle chatissa, ku se kysy mikä mun mieltä painaa. Kerroin miten kyllästyny oon mun elämään ja paniikkeihin. Jälkeenpäin tietysti kadutti ihan helvetisti, että miks menin puhumaan sellasia, mut ainaki se otti jutun tosi hyvin ja vastas ihan asiallisesti.

Mie tykkään N:stä ja M:stä todella paljo. Ne ymmärtää mun tilanteen, ne tajuaa. Joskus mie haluaisin vaan laittaa niille viestiä ja purkaa kaiken mitä mie mietin, kaiken mikä masentaa ja pelottaa. Mie en tee niin, oon ottanu opikseni ja tiedän ettei kaikkea kannata kertoa, mut joskus ihan oikeesti tekis mieli.

Tästä merkinnästä tuli jotenki todella sekava, mutta antaa mennä. Nyt ei jaksa keskittyä sen enempää.

Ja mulla on ulkonäkökriisi, koska mie olen ruma.
Seki vielä.