I'm waiting

Mulle kaavailtiin sellasta luovan terapian ryhmää ja psyka varas mulle käyntiajan tän ryhmän vetäjälle. Tarkotus oli käydä siellä ja selvittää millanen ryhmä se on ja miten se toimii.

Menin paikan päälle ja huomasin heti, etten osaa yhtään olla sen vetäjän seurassa. Monesti sen tapaamisen aikana tuli kiusallisia hiljasuuksia, ku mie en tienny mitä sanoa, enkä kehdannu kattoa sitä enää silmiin. Mie tuijotin sen tietokoneen johtoja ja toivoin, että se sanois jotain.
Sitte se selitti siitä ryhmästä ja tajusin heti, ettei se oo minuu varten. Siellä pitäis maalata. Mulla pysyy kynä kädessä, mutta pensseleillä en saa mitään aikaseks. Mie en tunne oloani yhtään hyväks siveltimien kanssa, koska tiedän olevani heikoilla sellasten välineiden kanssa.
Heti ku kuulin, että tarkotus olis maalata, iski kaks tunnetta päälle:
1) Paniikki. Miten mie nyt pääsen tästä tilanteesta irti? En mie voi ruveta maalaamaan, ku mie en osaa ja teen itestäni vaan naurunalasen.
2) Ärsyyntyminen. Mitä tän ryhmän järjestäjät häviäis, jos joku tois omat paperit ja kynät mukaan ja tekis niillä? Ei mitään. Joten miks pakottaa joku maalaamaan, jos siitä ei ihan oikeesti pidä.

Suurin pelko tossa on varmaan se, että nolaan itteni.

Lisäks siellä ryhmässä pitäis maalata omista tunteistaan (mie en yhtään osaa yhdistää taidetta ja tunteita, tai kuvailla mun ajatusmaailmaa piirustuksilla, en vaan osaa). Ja ryhmäistuntojen lopussa olis tarkotus puhua tunteistaan niiden muiden ryhmäläisten kanssa. Mie en osaa avautua, etenkään tuntemattomille. Eikä niitä ihmisiä oppis tuntemaankaan, ku se ryhmä on vaan kaks kertaa kuussa.

Mie en kehdannu sanoa siinä kasvokkain, etten tule. Joten ku se vetäjä kysy tarviinko mie miettimisaikaa, mie sanoin että tarviin ja sovittiin, että soitan sille vetäjälle huomenna.
Naurettavaa, ku ei kehannu suoraan sanoa, että tää ei nyt vaan ole mun juttu.

Ja toinen juttu.
Mie en uskonu, että mie joskus tulisin näin usein johonki blogiin valittamaan rahasta.
Mutta niin nyt on kuitenki käyny.

Ei tässä muuta, ku että tätä kuukautta on vielä reilusti yli viikko jäljellä ja tili näyttää kivaa, pyöreetä nollaa. Kiva tässä miettiä, syödäänkö joka toinen vai joka kolmas päivä. Isältä vois pyytää jotaa safkaa, mut toisaalta siltä vasta tuli, eikä sen oma taloudellinen tilanne ole mitenkään parempi ku meidän.

Ollaan me ennenki pärjätty ja pärjätään nytki, kyllä mie sen tiedän. Mut ahdistaa ja vituttaa silti. Mie en tiedä missä vaiheessa tää meni tähän, että ootan aina poikkeuksetta kauhulla kuun loppua, ku tiedän, että ne viimiset viikot on aina vaikeita.

Siinä on itse asiassa yks syy, mikä kiristää välejä poikaystävän kanssa. Sille ei ikinä kelpaa mikään  halvin. Sen logiikalla halpa on huonoa, eikä sellasta voi ostaa - oli sitte kyse shampoosta, vessapaperista tai ruokatarvikkeista. Se on yks syy siihen, että kuun lopussa on aina tiukkaa. Nytki kaapissa on pussillinen makaroonia, mutta sitä ei voi laittaa koska se on "halpistuote, eikä maistu hyvältä".

Nyt pitää vaan oottaa ja kattoa mitä psyka ja työkkäri haluaa tehdä mun suhteen...

Voi helvetti.
Mie oon ihan sotkussa itteni ja elämäni kanssa.