30. kesäkuuta 2014

Living on the edge of falling down

Väsyttää, mut mie en halua nukkua. Nään liikaa painajaisia vuosia sitte tapahtuneista asioista ja herään unihalvauskohtauksiin, jotka pitää huolen siitä etten saa unta ihan heti uudestaan.

On vähän nälkä, mutten syö. Sen takia, että on koko ajan huono ja heikko olo ja siks, että jos säästän tän päivän ruuat, ne riittää huomiselle ja voin olla ilonen siitä, että ollaan taas selvitty yks kuukaus hyvinvointivaltiossa, jossa raha-asiat on perseestä jonku pankin sähläilyjen takia.

Turhauttaa. Ahdistaa.
Mie oon miettiny mun elämää liianki tarkkaa viime aikoina. Sitä mitä mun ikäset on saanu aikaseks. Mulle tulee huono omatunto aina jos teen jotain turhaa. Esimerkiks jos mie piirrän, mie mietin vaan sitä, että silläki hetkellä voisin olla lukemassa itteäni maisteriks tai jotaa. Sitte mie muistan, ettei musta tuu koskaan mitään ja se vasta masentaaki.

Viiltely on lisääntyny. En oikeestaa ees välitä enää. Mulla on jo arpia. Mitä pari jälkeä lisää haittais? Ketä edes kiinnostais? Mie en kehtaa liikkua niukoissa vaatteissa muutenkaan, voisin hyvin pitää pitkähihasta kesälläki.

Alkaa tuntua siltä, että se on masennus mikä on alkanu tulla takasin. En edes tiedä miks, ku asiat on kuitenki suht hyvin. Tuntuu vaan siltä, ettei mulla ole elämää. Ja neki rippeet mitkä on, menee hukkaan. Pelottaa, että herään joskus 80-vuotiaana ja HEI, en oo tehny mitään elämässäni. Eiks elämä ole lahja mikä pitää käyttää hyvin?

Voi ku olis jotkut takeet siitä, että vois vaan tappaa ittensä ja alottaa puhtaalta pöydältä. Mie oon pilannu tän nykysen. Haluun alottaa alusta. Haluan olla sellanen mistä ihmiset pitää, sellanen jonka ei tarvi kestää kiusaamista. Sellanen, joka voi käydä peruskoulun kunnolla. Sellanen, jossa ei ole ulkonäössä virheitä, joiden korjaaminen vaatii vuosien hoitoa.
Sellanen tytär, josta isä voi olla ylpeä.
Toiset kehuu, miten niiden lapset on luokkansa priimuksia, niillä on työpaikat ja ne on kauniita ja menestyviä ja mitä isä voi sanoa musta? "Maika on päässy peruskoulun läpi ja saanu ajokortin." That's the fucking it.

Psyka olis alkuviikolla. En tiiä mitä mie sielläki selitän. Tekis miel huutaa, että tarviin apua. Mut sitte ku mie istun siinä tuolissa, mulla ei ole mitään hajua mitä sanoa. Jotenki toivon, että psyka osais lukea mun ajatuksia tai jotenki vaan kaivaa ne tiedot. Ja toisaalta en. En mie osaa puhua mun asioista muille tai turvautua kehenkään. Ja toisaalta mie kirjotan tänne, vaikka joku saattaa tunnistaa minut. Ei kiinnosta enää sekään.

Ja se työvoimatoimiston osasto lähetti kutsun, sinne olis aika parin kuukauden päästä. Mitähän ne sielläki luulee voittavansa? Minut pitäis pistää suoraan jonneki menetettyjen tapausten osastolle.

Välillä mie melkee toivon, että mie olisin 100% yksin, ettei olis isää tai ketään. Sillon mulla ei olis enää syytä elää ja mie voisin kuolla ihan hyvillä mielin miettimättä, satuttaako se ketään.

Voi vittu.
Voinko mie painaa jostain missä lukee "restart"?



26. kesäkuuta 2014

Nowhere to turn

Tää on nyt vähä hämmentävää... Iski paha paniikkikohtaus. Pahalla tarkotan isoa, asteikolla 1-10 ehkä ysi tai kymppi.
Ja mitä mie tein?
SÖIN.

Oikeesti mitä tää nyt on? Yleensä paniikin aikana on niin jumalattoman huono olo, ettei juomisestakaan tule mitään, puhumattakaan nyt siitä että pitäis syödä jotain. Ja nyt iski ihmeellinen himo kaikkeen syötävään. Ikinä ennen ei oo käyny näin.

Hienointa siinä on se katumus mikä tuli jälkeepäin. Meijän ruokatilanne ei nimittäin ole mikään hirveän hyvä ja ollaan eletty aliravinnolla jo jonkuu aikaa. Ja mie vaan ahnehdin ku joku porsas.

Oikeesti mitä tää nyt on? Mistä toi tuli?

24. kesäkuuta 2014

It's never enough

Nyt menee hermot ja tuun tänne keuhkoamaan. (Raha-asioista jälleen kerran).

No raha-asiat on aina ollu vähä niin ja näin. Tässä kuussa mie sain normaalia vähemmän toimeentulotukea, koska en menny sinne pääsykokeisiin paniikkihäiriön takia... Uskottii poikaystävän kanssa, että pärjätään koska onhan silläki tulot. Totta kai pärjätään. Tietysti kaikki menee hyvin.

MUTTA.

Poikaystävä oli yrittäny tehdä noston automaatilla ja automaatti ilmotti, että tili on suljettu. Oltiin että mitähän vittua, minkä takia ja millon? Poikaystävä soitti asiakaspalveluun, jossa selitettiin jotain epämäärästä paskaa vääristä koodeista ja sanottiin, ettei koneella näy kuka tai mikä yritys väärien koodien takana on. Paskat. Kaverille nimittäin kävi toi sama ja jos se koodi on selvitetty, on selvitetty myös sen lähde.
Sitä paitsi lain mukaan niiden pitäis lähettää sulkemisesta kirjallinen ilmotus, koska tossa systeemissä ei ole verkkopankkia vaikka yleensä noissa on. Eipä ole tullu minkäänlaista ilmotusta, että hyvä sinänsä.

No tänää sitte poikaystävä lähtti pankkiin selvittämään sitä asiaa. Linja-auto mennen ja takasin oli luonnollisesti yli seittemän euroa, mikä on tarpeeks iso summa nostaakseen mun stressitasoa ihan vitusti, ku mietin mitä ruokaa silläki rahalla olis saanu.

Ongelma on siinä, ettei poikaystävällä ole kuvallista henkilöllisyystodistusta. Tiedän, että henkkarit on nykyään kaikille ihan päivän selvä asia ja niin edespäin, mutta se ei ole niitä tarvinnu, eikä sillä ole todellakaan varaa pistää viittä kymppiä kiinni niiden takia.
Joten eihän ne siellä pankissa voinu tehdä yhtään mitään sen tilin suhteen, ku asiakkaalla ei ollu henkkareita.

Nyt se juttu on sitte tossa, kunnes saadaan kasattua mun tuloista sellanen summa, että poikaystävä saa henkkarit. Pitää tässä sitte miettiä millä eletään loppukuukaus ja ens kuun ekat päivät, jolloin rahoja joutuu taas oottamaan, koska ne tulee mun tilille aina jostain syystä 2-4 päivää myöhässä... Oikeesti. Mitä helvettiä me syödään?! Pakko pummia iskältä ruokaa, jos sillä itellää olis sen verran rahaa että vois ruokkia meijätki.

Vittu että raivostuttaa. Mie ymmärrän sen, ettei pankissa voida tehdä mitään jos asiakkaalla ei ole henkkareita, mut ne vois vittu miettiä, että kaikilla ei ole mahiksia hankkia sellasia! Sitä paitsi ne ei tehny tota sulkemistakaan lain vaatimalla tavalla, niin että saavat haista pitkän sanonko minkä...

Täs oli nyt pari kuukautta, jolloin ei hirveesti tarvinnu noista rahahommista huolehtia. Johan se onki korkea aika. Vittu mie niin vihaan tätä rahasta huolehtimista. Ei mikään ihme, jos ihmiset näilläki kulmilla kasvattaa, välittää ja myy huumeita, itteään ja ties mitä paskaa.

Saatana mie haluun itkeä, hakata päätä seinään. Minuu ei oo itkettäny näin paljo ties kuinka pitkään aikaan. Ja mie haluun viillellä taas, vaikka edellisestä kerrasta on aikaa ja vihaan noita arpia. Edellisellä kerralla tuli vähä useempi viilto ja ne myös näky selvemmin pitkän aikaa.

Mie.
En.
Jaksa.


20. kesäkuuta 2014

It's the same old song

No niin. Psyka oli eilen.

Psyka kysy miksen ollu menny siihen yhteen ryhmään, mitä mulle oli ehdotettu. Selitin paniikista ja pyörtymisestä mikä tapahtu haastattelun jälkeen, ja kerroin että ryhmä järjestetään niin kaukana, ettei sinne kulje kunnolla linja-autojakaan. Sain psykan tilanteen tasalle, mihin sen käynnin hyödyllinen osuus sitte loppuki...
Psyka kaivo hyllystä jonku ison kirjan, luki sitä hetken ja meidän seuraava keskustelu oli luokkaa tämä:
"Sulla taitaa olla paniikkihäiriö."
"Joo, tiedän."
"Tässä kirjassa on lista paniikkioireista... Käydään ne nyt läpi ja katsotaan onko sulla samoja oireita."

Tässä vaiheessa huokasin sisäsesti. Mie olen ite lukenu kaikki mahdolliset paniikkihäiriötä koskevat julkasut, tiedotteet, lehtiöt ja foorumit ja tiedän ihan-tasan-tarkkaan mitä oireita siihen kuuluu.
"Mie kyllä tiedän ne oir-"
"Katsotaan nyt kuitenki."

Hyvä on sitte. Psyka luki listalta jokaisen kohdan ja piti aina sen jälkeen lyhyen tauon kattoakseen nyökkäänkö mie. Huonovointisuus, joo. Huimaus, joo. Tärinä, joo. Hikoilu, joo. Joo, joo, joo joo joo vittu joo joo!
"Sulla taitaa olla paniikkihäiriö."
"Joo, tiedän."
Ihan ku oltais käyty tää keskustelu joskus aikasemminki...?
Sovittiin, että mie pidän paniikkipäiväkirjaa seuraavaan käyntiin saakka (sinne on noin kaks viikkoa). En tiedä mitä se auttaa. Psyka sano, että seuraavaks selvitetään mistä paniikit lähtee liikkeelle. Tuota noin, viimeeks se jo sano, että koulukiusaamisesta ja siitä, etten enää luota ihmisiin tai tunne oloani turvalliseks kenenkään seurassa.
Miten musta tuntuu, että psyka otti vasta nyt tosissaan sen, että mulla ihan totta on ongelmia paniikkien kanssa. Vaikka sitä oon tolkuttanu työkkärissä ja psykalla ja vaikka missä!
Lopulta psyka kysy taas, että miten minuu vois auttaa.
Jos mie tietäisin ni mie en ravais siellä vaan auttaisin ite itteäni.

Ja paniikkipäiväkirjaan tuli tänään kaks merkintää. Toka merkintä tuli ku olin istunu puol tuntia kylpyhuoneen lattialla tärisemässä, koska meillä oli ollu riita poikaytävän kanssa. Joo, seki voi laukasta paniikin, tiedän miten säälittävältä se kuulostaa mutta ei voi mitään.

Ei muuta, kiiiiiiitos.

15. kesäkuuta 2014

All the little pieces falling, shatter.

Seuraava teksti voi sisältää ison kasan kirjotusvirheitä. Johtuu univajeesta ja vaikka luin tekstin läpi noin tuhat kertaa, virheitä löytyy lisää sen verran mitä löytyy, anteeks siitä.

En tiiä kuinka monta päivää tässä on kulunu. Mun elämässä ei oo tapahtunu mitään kertomisen arvosta. Lähinnä päivät on menny sellasessa epäselvässä sumussa, johon kuuluu pahaa oloa, viiltelyä ja itkemistä ja pään hakkaamista seinään. Välillä on parempi olo, ei hyvä, mutta parempi. Sillon ei tuu tehtyä muuta ku istuttua koneella ja tuijotettua tyhjää ruutua ja selailtua jotaa katkeria facebookpäivityksiä.

Oon huomannu miten oudolta tuntuu, että jollain mun kaverilla on kaverilistalla ihminen, jota mie inhoan. Esimerkiks mie oon jutellu isän kaverin kanssa facebookissa pitkän aikaa ja tänä aamuna näin, että sen kuvaan oli kommentoinu ihminen, joka teki mun yläasteesta helvettiä. Miks hyvät ja huonot ihmiset tulee toimeen niin? Miksei se kiusaaja kohtele kaikkia paskasti? Miks minuu, muttei muita? Mitä iskän kaveri siinä näkee? Eiks kukaan tajua miten se voi satuttaa toisia? Ja miks mie alan taas miettimään kaikkea sitä paskaa, mitä yläasteella sai niskaan?
Äh, en tiedä, voi olla vähä itsekästä ajatella näin, mut nyt on ajatukset ihan sotkussa muutenki.

Psyka olis alkuviikosta. Se on hyvä, jos jaksan mennä sinne niin aikasee aamulla. Vois puhua siellä jostain. Apua, mistä mie edes puhun? Siitä on ikuisuus ku mie viimeeks siellä olin. Tässä välissä on tapahtunu vaikka mitä, mut toisaalta ei mitään. Mie en jaksais olla äänessä sitä koko kolmea varttia.

Mie en saa nukuttua kunnolla. Valvon kolme tuntia, väsyn ja nukahdan pystyyn (joskus jopa tuoliin jossa istun). Nukun tunnin tai enintään neljä, herään uudestaan. Sitte oon kuus tuntia hereillä ja simahdan uudestaan. Ja sama juttu kiertää koko ajan.
Mie herään unihalvaus- tai paniikkikohtauksiin (jotka on yleensä jonku unen aiheuttamia). Ja ne ei ole tavallisia painajaisia, vaan katkelmia tapahtumista jotka on oikeesti tapahtunu joskus. Niitä ei tuu mietittyä, mut alitajunta näköjään muistaa ne ihan täydellisesti.

Halusin olla muutaman päivän rauhassa. Olin sekasin, olin sotkussa, enkä halunnu ketää lähelle. Viikon jälkeen K laitto tekstiviestin ja valitti siitä, etten ollu paikalla ku se olis halunnu jutella jostain mieltä painavasta asiasta ja kiros sitä, että mie oon aina paikalla jos tarvitaan, mutta nyt en ollu.
Huono omatunto siitä, etten ollu yhteydessä kehenkään. Ei olis pitäny tehä niin. Mut toisaalta olo oli sellanen, etten olis varmaan muuta saanu aikaseks ku jonku riidan sen kanssa.

Toisin sanoen nukun ja valvon miten sattuu. Ahdistun siitä, ku en saa olla omassa rauhassa. Ahdistun, viiltelen koska haluun tuntea edes jotain mikä vie ajatukset pois siitä asiasta, mistä milloinki panikoin. Se auttaa, vaikkei sen pitäis. Jollaa sairaalla tavalla siitä on hyötyä.

Äh en tiiä, ajatukset on sekasin.
Pitäis vissii yrittää mennä nukkumaan.
Masentaa jo valmiiks ku tiiän, että herään taas parin tunnin päästä ja sama ralli jatkuu.

8. kesäkuuta 2014

See the morning sun again

Mie oon ihan ilonen siitä, että psyka on tässä kuussa, vaikka se onki aikasee aamulla, vaikka sinne on matkaa ihan jumalattomasti ja vaikka oon ite perunu edelliset käynnit.

Yö oli vähä nurinkurinen. Eka kesti neljään saakka, että sain unen päästä kiinni ja sitte ku viimein nukahdin koko yö tuntu ihan oudolta.
Mie nukuin vaan sellasta levotonta koiranunta ja olin koko ajan puoliks hereillä. Näin painajaisia paniikkikohtauksista, eli sain jossain unessa paniikkikohtauksen, siitä tuli oikeesti huono olo ja heräsin silkkaan ahdistukseen, valvoin taas jonku aikaa ja toivoin etten saa oikeeta kohtausta. Nukahdin ku ahistus helpotti tarpeeks, ja taas sama juttu uudestaan. Välillä heräsin unihalvaukseen, ku yhtäkkiä tajusin etten voi liikkua ja hengittäminenki tuntu hankalalta.

Herätyskello soi neljä kertaa ja joka kerralla pistin vaan puol tuntia lisää aikaa, kunnes äiti soitti ja sano, että tänään pitäis mennä käymään siellä.

Lopulta ennen yhtä vääntäydyin väkisin ylös, nyt istun sohvalla koneen kanssa ku nukkuneen rukous, vedän särkylääkkeitä naamaan ja toivon että tänhetkiset kivut lähtee ja olo paranee, ennen ku pitää mennä käymään siellä äidillä. Ja vitutaa, ku särkkärit näyttää aina tehoavan niin huonosti. Niitä ei voi napsia ku karkkia, mutta vaikka napsisin ni tuskin ne auttais yhtään tän paremmin.

Mie oon nähny unia paniikkikohtauksista, mie oon jopa heränny lieviin paniikkikohtauksiin. Mut viime yö oli ihan paskaa.

Argh.

Tää nyt oli tämmöstä angstausta taas.

7. kesäkuuta 2014

Maybe I don't fit in

Kävin M:n ja N:n kanssa remontoimassa. Matkalla hallille olin paniikissa, istuin autossa, yritin hengittää rauhallisesti, kirjottaa puhelimeen jotain sekavaa jotta saisin ajatuksia muualle, keskittyä maisemiin... Yritin kaikkea. Ei auttanu. Pelastuin sillä, että just ku ahdistus alko käydä ylivoimaseks (ja meinasin ihan oikeesti alistua pyytämään pientä pysähdystä) kuski keksi käydä kaupassa. Kurvattiin yhdelle parkkipaikalle ja pidettiin pieni tauko. Loppumatka oliki sitte lyhyempi ja se meni paljo paremmin.
Remonttipaikalla tunsin itteni ihan hyödyttömäks. Mitään varsinaista panikointia siellä ei ollu. Muutamasta asiasta olin huolissani, muttei muuta.
Kotimatkalla M tarjos mulle hampurilaisen yhdellä huoltamolla. Mie kielsin tilaamasta mitään, koska pelkäsin etten jaksa kaikkea tai panikoin ja sitte tulee huono olo jne. Eli kävin mielessäni kaikki mahdollisen kauhuskenaariot läpi. M tilas kuitenki. Se ja N söi saman aterian hiiirveellä nopeudella ja ku ne oli valmiit, matka jatku ja mie nappasin hampparin koskemattomana taskuun. Söin sen kotona, mutta en voinu mitää sille, että hävetti ku oon niin huono syömään.

Sain reissun jälkeen kuulla olleeni hyödyllinen. Siitä jäi ihan hyvä mieli, eli sinänsä kannatti mennä. Oli siellä ihan kivaaki, sitä en kiellä.

Ja pari tuntia sitte kävin kaverilla. Oltii sovittu tapaaminen yhden kuvan takia ja sain hoidettua sen, mikä pitiki. Mutta mietin koko ajan, mitä käy jos mie nyt saan paniikkikohtauksen, miten mie pääsen pois, miten mie selitän sen ja millasen hätävalheen mie keksin, jos pitää lähteä äkkiä... Kotimatkalla ajoin ite autoa ja pysähdyin pariinki kertaan tien viereen, koska ahdistus nous liian pahaks, enkä uskaltanu jatkaa matkaa, ennen ku rauhotuin.

Mulla menee hurjasti aikaa ja energiaa siihen, ku mie mietin "mitä jos". Totta kai paniikkikohtauksia tulee, ku mie mietin mitä käy jos sellanen iskee. Ja toisaalta se miettiminen ei auta mitään, koska mie en koskaan keksi mitään hyvää pakoreittiä, tekosyytä tai hätävalhetta.

Mie en osaa olla normaali. Toiset on sosiaalisia, puhuu niiku ihmiset puhuu ja osaa toimia. Mie oon syrjässä ja mietin vaan sitä, mitä kautta pääsen karkuun jos asiat alkaa mennä päin vittua. Mie en sovi ihmisten pariin, en vaan sovi. En tiedä mitä sanoa, miten olla tai minne katsoa.

M:n ja N:n kohalla se on vähä ristiriitasta. Ne tietää mun paniikkihäiriöstä ja mun mielestä osaa käsitellä paniikkisia ihmisiä tosi hyvin, ja niillä on kokemusta. Mut mie olisin hävenny silmät päästäni, jos mun olis pitäny kesken ajon pyytää pysähtymään.
En oo edes varma olisko ne suostunu.

Ja joo kyllä, oon harkinnu heti vaikuttavia lääkkeitä silläki uhalla, että niihin jäis riippuvaiseks. En tiedä kestääkö pää tätä paskaa muuten.



4. kesäkuuta 2014

Things that you started are still undone

Peruin eilisen psykan, vaikka olisin oikeesti tarvinnu sitä aikaa. Kävelin kirjaimellisesti seiniä päin ku väsytti eilen niin paljon. Tänää tuli uus aika, samalla aika yhteen virastoonki. Ne ei kai hirveest tykkää ku en lähteny sinne koulun pääsykokeisiin, tai ryhmään tai tai tai...

Lupasin auttaa M:ää ja N:ää niiden talon remontissa. Nyt ne soitti ja sano, että joo mennään, kohta tullaan hakemaan.

Ja mie jouduin heti paniikkiin.

Mitä jos mie teen jotaa väärin?
Mitä jos mie pilaan sen koko talon?
Mitä jos mie mokaan jotenki muuten?
Entä jos mie panikoin??? Se talo on keskellä mettää ja sieltä ei pääse pois!

En enää ikinä lupaa auttaa ketään voi jessus...

2. kesäkuuta 2014

Positive Journal

Kerranki ilonen päivitys.

Mie alotin tammikuun ensimmäisenä päivänä Positive Journalin. Sitä suositeltiin erilaisissa artikkeleissa ja nettifoorumeilla. Sitä kannatti lähinnä masentuneet ihmiset tai sellaset, joilla oli ongelmia arvostaa asioita niiden elämässä. Vaikka joskus menee todella, todella huonosti, mie pidän tota todella hyvänä keksintönä.

Mie suosittelen sitä kaikille, jotka vaan jaksaa kirjottaa ja pitää päiväkirjaa. Sanon nyt ihan suoraan, etten oo päiväkirjaihmisiä, en koskaan jaksa pitää niitä. PJ:n oon pitäny ajan tasalla ja oon pyrkiny kirjottamaan sinne joka päivä - ja oon jopa onnistunu, mikä on mulle harvinaista. Se on auttanu mun mielenterveyttä tosi paljo, vaikkei ehkä siltä vaikutakaan :D

Nyt yritän vähä kertoa mistä siinä on kyse, ihan siltä varalta jos joku muuki kokeilis.

1) PJ eroaa tavallisesta päiväkirjasta siten, että sinne kirjotetaan VAIN HYVÄT ASIAT, mitkä on tapahtunu päivän aikana. (Eli jos sie oot myöhästyny bussista, mutta ehtiny seuraavaan just ennen kaatosadetta, kerro siitä että ehdit suojaan ennen kastumista).

2) Kirjoita ennen nukkumaanmenoa. Kokemuksesta sanon, että sillon on kaikkein paras aika, ihan senki takia, että ku muistelee kaikki päivän hyvät asiat, voi käydä hyvillä mielin nukkumaan ja koko päivä tuntuu yhtäkkiä paljo paremmalta.

3) Lue vanhoja merkintöjä jälkeenpäin, etenki jos on huono päivä. Nyt ku alkaa kesäkuu, alkaa tammikuun tapahtumat jo jäädä unholaan. Mie en muista mitä huonoja asioita tammikuun kuudentena tapahtu, mutta voin tästä kirjasta lukea esim. sen, että olin jaksanu siivota koko kämpän ja olin onnistunu korjaamaan tietokonetta. Kyse on todennäkösesti tosi mitättömästä viasta, mutta on hauska lukea tollanen merkintä :)

4) Jos päivä tuntuu tosi huonolta, istu illalla sänkyyn, ota kynä käteen ja mieti mitä hyvää päivän aikana on tapahtunu. Jos on oikeesti paska päivä, niitä asioita ei välttämättä tule mieleen. Mut kyllä sitä keksii aina jotain.
Uskokaa, että merkinnän jälkeen on kaikki hyvät jutut palannu mieleen, päivä tuntuu paremmalta ja on kivempi käydä nukkumaan :)
Tietty jonaki päivänä merkintä jää kahteen tai yhteen lauseeseen, mutta se kannattaa silti kirjottaa. Vaikka ihan vaan "sain nukkua pitkään, kotona oli hyvää ruokaa." Se riittää. Ja jos hyviä asioita ei heti keksi, mieti, kunnes keksit. Niitä on kyllä.

5) Tehkää siitä piristävä. Koska mie oon olevinani hieno taiteilija, mie oon tuunannu ton vihkosen, kuorruttanu sen näteillä ja hyvää tuulta tuovilla kuvilla ja ties millä. Tehny siitä oman näkösen. Ei appelsiinimehuakaan pakata tummanharmaaseen pahvitölkkiin, missä on kiven kuva.

Siinä vissii tärkeimmät jo tuliki. Jos teitä masentaa, jos tuntuu siltä ettei elämässä ole ikinä koskaan milloinkaan mitään hyvää, alottakaa toi. Älkääkä luovuttako heti ku se tuntuu vaikeelta tai turhalta. Mie oon nyt 6 kk tehny sitä, enkä oo lopettamassa :)

Kaikissa päivissä on jotain hyvää, uskokaa.

Mie suosittelen.
Kokeilkaa!
Mun mielenterveyttä se on auttanu :)