Living on the edge of falling down

Väsyttää, mut mie en halua nukkua. Nään liikaa painajaisia vuosia sitte tapahtuneista asioista ja herään unihalvauskohtauksiin, jotka pitää huolen siitä etten saa unta ihan heti uudestaan.

On vähän nälkä, mutten syö. Sen takia, että on koko ajan huono ja heikko olo ja siks, että jos säästän tän päivän ruuat, ne riittää huomiselle ja voin olla ilonen siitä, että ollaan taas selvitty yks kuukaus hyvinvointivaltiossa, jossa raha-asiat on perseestä jonku pankin sähläilyjen takia.

Turhauttaa. Ahdistaa.
Mie oon miettiny mun elämää liianki tarkkaa viime aikoina. Sitä mitä mun ikäset on saanu aikaseks. Mulle tulee huono omatunto aina jos teen jotain turhaa. Esimerkiks jos mie piirrän, mie mietin vaan sitä, että silläki hetkellä voisin olla lukemassa itteäni maisteriks tai jotaa. Sitte mie muistan, ettei musta tuu koskaan mitään ja se vasta masentaaki.

Viiltely on lisääntyny. En oikeestaa ees välitä enää. Mulla on jo arpia. Mitä pari jälkeä lisää haittais? Ketä edes kiinnostais? Mie en kehtaa liikkua niukoissa vaatteissa muutenkaan, voisin hyvin pitää pitkähihasta kesälläki.

Alkaa tuntua siltä, että se on masennus mikä on alkanu tulla takasin. En edes tiedä miks, ku asiat on kuitenki suht hyvin. Tuntuu vaan siltä, ettei mulla ole elämää. Ja neki rippeet mitkä on, menee hukkaan. Pelottaa, että herään joskus 80-vuotiaana ja HEI, en oo tehny mitään elämässäni. Eiks elämä ole lahja mikä pitää käyttää hyvin?

Voi ku olis jotkut takeet siitä, että vois vaan tappaa ittensä ja alottaa puhtaalta pöydältä. Mie oon pilannu tän nykysen. Haluun alottaa alusta. Haluan olla sellanen mistä ihmiset pitää, sellanen jonka ei tarvi kestää kiusaamista. Sellanen, joka voi käydä peruskoulun kunnolla. Sellanen, jossa ei ole ulkonäössä virheitä, joiden korjaaminen vaatii vuosien hoitoa.
Sellanen tytär, josta isä voi olla ylpeä.
Toiset kehuu, miten niiden lapset on luokkansa priimuksia, niillä on työpaikat ja ne on kauniita ja menestyviä ja mitä isä voi sanoa musta? "Maika on päässy peruskoulun läpi ja saanu ajokortin." That's the fucking it.

Psyka olis alkuviikolla. En tiiä mitä mie sielläki selitän. Tekis miel huutaa, että tarviin apua. Mut sitte ku mie istun siinä tuolissa, mulla ei ole mitään hajua mitä sanoa. Jotenki toivon, että psyka osais lukea mun ajatuksia tai jotenki vaan kaivaa ne tiedot. Ja toisaalta en. En mie osaa puhua mun asioista muille tai turvautua kehenkään. Ja toisaalta mie kirjotan tänne, vaikka joku saattaa tunnistaa minut. Ei kiinnosta enää sekään.

Ja se työvoimatoimiston osasto lähetti kutsun, sinne olis aika parin kuukauden päästä. Mitähän ne sielläki luulee voittavansa? Minut pitäis pistää suoraan jonneki menetettyjen tapausten osastolle.

Välillä mie melkee toivon, että mie olisin 100% yksin, ettei olis isää tai ketään. Sillon mulla ei olis enää syytä elää ja mie voisin kuolla ihan hyvillä mielin miettimättä, satuttaako se ketään.

Voi vittu.
Voinko mie painaa jostain missä lukee "restart"?