Each day I feel so hollow

Ihan ku mie nukkuisin ja heräisin aina välillä.
Mikään ei tunnu miltään. Sitte jos mie oon tosi surullinen tai tosi vihanen, mie ikään ku tunnen taas ja herään eloon. Tosi vaikee selittää...

K on raivonnu mulle koko päivän. Sillä on itellään paha olla, koska sillä kasaantuu kaikki paska niskaan. Ja mie en voi mitenkään auttaa sitä, onnistun vaan pahentamaan sen oloa. Sanon aina väärät asiat, mitä ei pitäis ja sitte se raivoaa vähän lisää. Ja toisaalta mie haluaisin repiä koko maailman kappaleiks sen takia, että sitä on satutettu.

Yläasteella yks syy mennä kouluun kiusaajien keskelle oli se, että K:ta kiusattiin, eikä kukaan muu puolustanu sitä ku minä. Mie olin se, joka asettu sille suojakilveks. Mut vähä liian myöhään. Enkä miekään ollu aina paikalla. Ja K:ta satutettiin. Mut mie kykenin tekemää ees jotain.

Ja nyt maailma potkii päähän, enkä mie voi tehdä mitään. En edes olla tukena, koska sanon aina vaan väärät sanat.

Mie en oo pitkään aikaan tuntenu itteeni näin avuttomaks. Väsyttää, inhottaa. Itkettää. Itse asiassa oon itkeny noin puol tuntia vaan tän takia. Ja toisaalta tunnen itteni niin vahvaks, että voisin pistää koko kaupungin palasiks.

Onks tää kaikki mitä mussa enää on? Viha ja suru? Muina aikoina mie en tunne mitään, enkä tunne olevani elossa. Sitte ku mie oon tosi surullinen, tai tosi vihanen, mie herään henkiin. Tekis miel viiltää ihan vaan sen takia, että kattoisin tuntuuko se miltään.

Ja siihen viiltelykierteeseen en enää halua.

Äh, onneks psyka on kuun alussa.
Jospa vaikka avautuisin siellä.

I'm a stranger in this land

VAROITUS: Sekavaa ja syyllisyydentuntoista sepustusta tulossa. Mie olen ihan kamala ihminen. Ja mie tiedän, että nyt ku mie sanon tän varmaan suurin osa teistä haluaa piestä minut lapiolla palasiks, mutta kirjotan silti:
Sanon tähän nyt heti alkuun, että en ole koskaan pettäny mun poikaystävää (tai ketään muutakaan) enkä ikinä, koskaan, milloinkaan tule sitä tekemään.

Mie rakastan mun poikaystävää. Mie viihdyn sen kanssa, meillä on kaikki suht hyvin. Mutta joskus ku meillä on niitä ahdistavampia hetkiä, ku poikaystävä raivostuu ja paiskoo esineitä tai muuta vastaavaa, tuntuu siltä että mie haluan jotaa muuta. Mie oon viime aikoina miettiny monena yönä, millasta elämä olis jonku toisen kanssa. Sitte mie rupeen miettimää mitä asioita pitäis hoitaa jos meille nyt tulis ero ja jotenki se rupee ahdistamaan, etenki ku poikaystävällä ei ole luottotietoja ja mm. tän asunnon netti on mun nimissä.

Mie oon ristiriitanen (jos joku ei ole sitä vielä huomannu). Mie haluaisin vierelleni ihmisen, joka luottaa siihen että mie pärjään, koska mie en halua kenenkään apua. Toisaalta mie haluaisin, että joku vaan ottais kädestä kiinni ja sanois tietävänsä, että ei, mie en todellakaan pärjää enää yksin. Joku, joka hyväksyis paniikkikohtaukset. Joku, joka on voimakas, muttei pelottava. (Älkää nyt käsittäkö tässä kohtaa väärin, poikaystävä ei ole ikinä lyöny minuu tai edes uhannu tekevänsä niin, mutta joskus tavarat lentelee ja oviin tulee sellasia reikiä että mie katon parhaaks häipyä takavasemmalle).

Eilen rappukäytävässä tuli vastaan mies, ketä en ollu koskaan ennen nähny. Mainasin törmätä siihen rappusissa ja astuin syrjään ku se meni kavereidensa kanssa ohi.
Mie en oikee osaa selittää tätä. Se mies ei sinänsä herättäny mitään tunteita mussa, mutta siinä oli jotain sellasta, että mie jäin kattomaan sen perään.

Mie en usko olevani mitenkään erityisen pinnallinen ihminen. Ihmisten ulkonäkö kiinnostaa minuu lähes mitättömän vähän, varsinki ku ite oon tämmönen harakka. Tietenkiiiiin mulla on sellanen "unelmien mies" niiku varmaan kaikilla. Ja nykynen poikaystävä on siitä kuvasta tosi kaukana, mut ei se minuu haittaa. Mutta toi rappiksessa vastaantullut mies oli ihan ku jostaa päiväunesta. (En rupee ees selittämää millanen on mun mielestä komea mies, koska mun miesmaku on sellanen, että mun mielestä komea mies voi olla jonku toisen mielestä ihan hirveä).

Jotkut sanoo, että silmiä ei voi sulkea ja että parisuhteen aikanaki tulee nähtyä vastaantulevat ihmiset ja muodostettua niistä mielipiteitä. Mut onks se oikein? Vai onkohan tääki nyt joku pettämisen esiaste... Tosin tällä naamalla ei ole sitä pelkoa, että lähtisin ihan heti baariin jätkiä pokaamaan, mutta silti. Itellä hirveen huono omatunto siitä, että mie tolla tavalla pidin jonku ihmisen ulkonäöstä, käytöksestä ja eleistä, siitä ku se katto silmiin ja hymyili.

Ääh... Mie viihdyn poikaystävän kanssa, mut mie en tiedä oonko mie onnellinen. Mie en tiedä millasta se on.

Mie oon hirveä ihminen.

I hold my breath and wait

En kestä. En kestä. En kestä. Kuolen. En kestä. En kestä. Tuun hulluks. Tuun hulluks. Tuun hulluks.

Poikaystävä lähti kouluun. Mie oon yksin kotona. Ja tietyst iski paniikkikohtaus. Kädet tärisee, huimaa, oksettaa, pelottaa, tuntuu siltä että järki lähtee... Kirjottamisessa kestää, koska joka sana pitää kirjottaa noin 189371894 kertaa uusiks... Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Mietin kuka minut täältä muka löytää, jos mie nyt pyörryn tonne lattialle.

Yritän tehdä mitä vaan, että olo paranis. Kirjottaa, kuunnella musiikkia. Kävellä ympäri kämppää, maastoutua sänkyyn.

Otin eilen sen lävistyksen. Se on ihan kunnossa, ei siinä mitään, mutta koska oon vainoharhanen hullu, ajattelen että tää olo johtuu siitä. Okei tiedän millon joku haava on tulehtunu ja tää ei ole. Mut aina jos oon ottanu tatuoinnin tai lävistyksen ja sen jälkeen, viikonki päästä, kuumeillu, poikaystävä on heti manannu "kannattais kattoa miten noita tatuointeja hoitaa, nyt sie oot päästäny sen tulehtumaan!" vaikka tulehdusta ei ole. Nyt sitte muistelen vaan sen sanoja ja mietin, että mitä jos tää onki tulehtunu. Ja yritän järkeillä, ettei ole.

- USKO MITÄ NÄET JA TIEDÄT. Lävistyksestä näkee, jos se on tulehtunu. Mie nään ettei tää ole.
- KOKEMUS. Kuumeinen olo, huonovointisuus yms on normaalia paniikkikohtauksen aikana.
- KAIKKI KIPU EI TAPA. Sydän hakkaa, totta kai, mulla on aina ongelmia sydämen kanssa ja kai se nyt hakkaa jos mie panikoin.
- HUIMAUS ON OK. Minuu huippaa usein, mutten ole pyörtyny pitkään aikaan.

Mie en yleensä oo stressannu mistään terveyteen liittyvästä. Nyt muutaman kuukauden aikana oon alkanu tekemään niin. Viime päivinä on ollu rintakipuja ja huimausta ja vaikka mitä ja mie oon heti varma siitä, että teen kuolemaa. (Joo kaikkia kiinnostaa varmaan tosi paljo). Mut silti.

Mie en vittu kestä.
Mie haluan nää paniikit helvettiin. Jos ne ei lähde ni mie lähden. Kuolen vaikka.

The sleepless nights

Elikkä.
En nukkunu yöllä ollenkaan.

Muutaman tunnin päästä pitäis lähtä kaupungille.
Hankkimaan lävistys.

Se läväri tulis huuleen. Niinku jossaa "minä" -kategorian merkinnässä jo sanoinki, mie en tykkää siitä että joku kiinnittää huomiota mun suun alueelle. Peitän suun aina kädellä etc.
Ja nyt ajattelin rohkasta itteni ja ottaa suun alueelle lävistyksen. Jos vaikka tottuisin tähän.

Ja oon tietyst ihan paniikissa.
Kuinkas muutenkaan.

Let the Devil in

Kirjotin pitkän pätkän tän merkinnän alkua. Sitte jostain syystä tekstikenttä latautu uusiks ja koko teksti hävis. Ei jaksa alottaa uudestaan.

Oon ollu kirjottamatta jonkuu aikaa, mut ei mun elämässä ole kyllä tapahtunukaa mitään mistä vois kirjottaa.

K on monta kertaa näiden päivien aikana kysyny mikä minuu painaa ja sanonu, että voin puhua jos siltä tuntuu. Tiedän, että voin. Oon pari kertaa meinannuki. Sitte mie aina pysähdyn. Mie en voi avautua sille, vaikka luotanki siihen.Tää on hirveen monimutkasta. Mie tiedän, että voin puhua sille. Se on nähny ku mie oon itkeny (sillon ku oltii penskoja) ja mie oon nähny ihan viime aikoina ku se on itkeny. Mut jos mie edes ajattelen tilannetta missä mie avautuisin sille (ja jopa itkisin) tulee sellanen itseinhon puuska.

Itseinho on muutenki ihan tuttua. Mie katoin peiliin ja vihaan itteäni yhtä paljo, ku vihasin yläasteella. Mun ulkonäössä on liikaa virheitä.

Psyka soitti ja ihmetteli ku oon perunu kaikki käynnit ja ehdotti jopa kotikäyntiä. Ihan houkutteleva ajatus toisaalta, mut toisaalta en halua sitä tänne. En kehtaa laskea ketään tosta ovesta sisään.

Paniikki- ja ahistuskohtauksia on tullu ihan helvetin usein. Ei sillä ole väliä vaikka oonki ollu kotona nää päivät, ahistaa silti. Oon syönyki normaalia vähemmän. Ahistuessa tulee sellanen huono ja oksettava olo, ja mie pelkään oksentamista ihan liikaa. Pelkään, että syön, ahistun, eikä ruoka pysy sisällä.

Viime aikoina on ollu sellanen fiilis, että kaikki ihmiset vituttaa. Kassajonossa kiilaavat kusipäät, jotka tulee eteen just sillon ku on paniikki päällä, pyörryttää ja ahistaa ja haluais vaan nopeesti ulos. Idiootit, jotka tulee kadulla vastaan ja tuomitsee toisen ihmisen pelkän ulkonäön perusteella. Niiku joku iskän kaveri, joka kirkkain silmin selitti, että jos joku tatuoitu/lävistetty ihminen laittaa työhakemuksen, se ei edes lue sitä hakemusta vaan heittää suoraan roskikseen. On just sellanen olo, että haluais hankkia jonku laseria ampuvan kranaatinheittimen ja lähtä riehumaan. En tee niin, koska sillon en olis yhtään niitä ihmisiä parempi.

Mitäs muuta?
Ei kai mitään.
Kunhan avauduin.

I don't know who you are

Nyt tällee ilosen äitienpäivän kunniaks voisin vinkuu omasta äidistäni.

Okei, mie oon äidin kanssa väleissä (taas vaihteeks) ja nään sitä joskus. Se on hyvä juttu. On mulla äidistä hyviäki muistoja.

Mie en muista aikaa, jollon äiti oli vielä mun ja isän kanssa. Mie en osannu edes kävellä, ku se alko kulkemaan vieraiden miesten mukana. Iskä etti sitä monena yönä ja lopulta löys äiskän ryyppäämästä meijän sillosesta autotallista muiden miesten kanssa. Lopulta ne eros. Äiti sano syyks sen, että se masentu mun syntymästä.

Äiti lähti ja iskä joutu koville sen takia. Sossujen oli vaikee uskoa, että miespuolinen yksinhuoltaja vois onnistua. Jotkut paikalliset kusipäät teki iskästä ilmotuksia; ne soitteli lastensuojeluun siitä, että iskä ryyppää ja mie oon yksin kotona. Ku joku tuli lastensuojelusta kattomaan, iskä keitteli mulle sapuskaa ja ihmetteli että mitkä bileet siellä muka on. Lopulta ne turhat ilmotukset loppu, ku iskä uhkas tehdä rikosilmotuksen seuraavasta soittajasta.

Kouluaikoina näin äitiä muutaman kerran vuodessa. En hirveen usein tykänny mennä sinne, koska ovet oli lukossa ja siellä aika usein ehti myös tulla nälkä, koska äiti teki ruoan tosi myöhään, yleensä sillon ku mie olin jo lähteny kotiin.

Äidin sillonen mies ei tykänny musta yhtään. Ja mie tavallaan vähän pelkäsin sitä. Jos se tuli aamulla huoneeseen (mie siis nukuin samassa huoneessa missä sen vaatekaappi oli) ja näki mun olevan hereillä, se tokas "voi vittu", "perkele" tai muuta tollasta ja lähti pois.
Se ei ikinä puhunu mulle sanaakaan niinä kaikkina vuosina, jotka se oli äidin kanssa.

Yläasteella minuu kiusattii osittain senki takia, että äiti yritti sotkee minut mukaan sen mieskuvioihin. Se alko jakamaan mun puhelinnumeroa vieraille miehille.

Nykyään ollaan äidin kanssa yhteyksissä. Nään sitä joskus harvoin. Se ei ole mulle äiti. Se on vaan joku nainen, joka minut synnytti.

Tänään toivotin tekstarilla hyvää äitienpäivää, muttei huvita mennä käymään.

I've been beaten and mugged

Mie en tiedä, kuinka kauan mie jaksan tätä.

Mie vihaan itteäni.
Mie vihaan sitä mitä mie nään peilistä. Kaikki ne virheet mun ulkonäössä on seurannu kouluajoilta asti, eikä muuttunu mihinkään. Mie oon samanlainen hirviö ku aina.
Mie vihaan ajatuksia, jotka on mun päässä eikä jätä minuu rauhaan.
Mie vihaan ihmisiä, jotka kiusas musta tämmösen paskan ihmisraunion.
Mie vihaan itteäni siitä, että mie syytän niitä.

Soitin aamulla psykan päivystäjälle. Sanoin ihan nätisti, että perun ens viikon ajan ku en saa kyytiä paikalle. Se päivystäjä oli hirveen törkeen ja vittuuntuneen kuulonen. Siitä jäi paska fiilis pitkäks aikaa.

Maailman yleinen tilanne ahdistaa. Miks pitäis yrittää löytää opiskelupaikkaa? Miks pitäis saada ammatti? Se vaan kostautuu. N pakotetaan kouluun, vaikka sillä ei ole varaa koulukirjoihin eikä se saa järjestettyä maksuja. K valmistu, mutta sillä ei ole töitä joten se tekee hommia pimeenä ja paskalla palkalla, josta kaikki menee bensoihin joilla se ajaa sinne työpaikalle. Poikaystävä reputti lukion kurssin poissaolojen takia. Poissaolot tuli kerroilta, joilla sillä ei ollu rahaa mennä kouluun ja ladata bussikorttia. Reilua? Ei.

Koira on taas meillä hoidossa. Se pitäis käyttää eläinlääkärissä, mutta kellään ei ole rahaa, ei mulla eikä sen omistajalla. Poikaystävä ei yhtään tykkää, ku otettiin sairas eläin hoitoon. (Koiralla ei ole mitään vakavaa hätänä, mutta silti, pitäähän se jossaa vaiheessa hoitaa. Eli heti ku löydetään eläinlääkäri, joka antaa maksuaikaa). Isän pitäis päästä terveyskeskukseen, mutta se ei mene, koska se maksaa liikaa. Hieno juttu... Mun pitäis käydä selvittämässä mistä nää sydänkivut johtuu. Mut on noille rahoille muutaki käyttöä... Jos mie kuolen johonki vitun sydänkohtaukseen ni ainaki sen kuun tulot jäis perheelle.

Käytin äsken koiran ulkona. Tuolla alko tietysti sataa vettä ihan kaatamalla, eikä mulla ole vedenpitäviä kenkiä. Toisin sanoen oon tällä hetkellä litimärkä ja kengät kuivuu joskus ens viikolla. Pattereita ei tarvi edes ajatella, niitä ei tässä paskakämpässä saa edes päälle.

Joku narkkari pasko meijän rappukäytävään monta päivää sitte. Koko talo haisee vieläki. Siivojat käy kerran puolessa vuodessa, joten mie otin matot olalle ja heitin ne pihalle. Olkoo siellä.





Mie oon kaikki päivät neljän seinän sisällä. Mulla ei ole syytä lähteä. Tässä 8 kilsan sisällä ei ole paikkaa minne mennä. Täällä on kauppa ja apteekki, siinä se. Kaikki on 10 kilsan päässä, eli liian kaukana. Vittu. Eristäydytään sitte.

Itkettää.
Halu luovuttaa on niin vahva, että se on melkee pelottavaa. Tietysti on toi psyka, mut ei mun rahatilanne anna myöten mennä sinne just nyt.

Joskus mie haluun vaan kuolla helvettiin täältä.
Missään ei ole enää mitään järkeä.

And I know where I belong

En oo kirjottanu pitkään aikaan, koska ei yksinkertasesti ole mitään kirjotettavaa.
Huomenna pitää perua psykan aika, koska en pääse sinne.
Pitäis mennä moikkaamaan M:ää ja N:ää pitkästä aikaa, mutta ku ne on tuolla 91384913 kilsan päässä ja sinne on vähä vaikea päästä. Ja miks mun loppupeleissä pitäis mennä? Ei niitä kiinnosta, vaikken menis sinne enää ikinä. Jos ihmisiä kiinnostais nähdä, ehkä ne joskus ottais yhteyttä minuun, eikä aina toisin päin.

Mie oon tarhaikäsestä asti miettiny, mitä ihmiset ajattelee musta, vai ajatteleeko ne mitään. Nyt mie oon alkanu harkita, että pitäis vaan antaa olla. Turhaa päänvaivaa sellasesta. Voisin sanoa M:lle ja N:lle, etten mene sinne enää ikinä. Tuskin niitä kiinnostais.

Mie kuulun jonneki kuoppaan, minne kukaan ei näe. Jonneki neljän seinän sisälle. Ihmisten ei tarvis miettiä miks mie oon tämmönen ku olen, enkä mie saastuttais muiden hengitysilmaa. Eikä mun tarvis saada paniikkikohtauksia siitä, että joka puolella on ihmisiä ja mie vaan mietin mikä mussa on vialla.

Oon viime aikoina tuntenu hirveetä katkeruutta kiusaajia kohtaan siitä, että ne tuhos mun luottamuksen itteeni ja muihin. Jos mie joku päivä naksahdan päästä ihan lopullisesti ja saan jostaa aseen, ei varmaan kauaa tarvi miettiä minne lähtisin ekana. En ole ampumassa ketään, mut välillä tekis mieli. Jos se ei olis laitonta ni varmaan tekisinki niin.

Endless cry

Voi vittu sanon vaan.
Mie oon heikko luuseri.

Sovittiin K:n kanssa, että katellaan yhtä TV-sarjaa useempi jakso. Oli tarkotus järjestää sellanen maratoni, tyttöjen ilta tai mikskä kukaki haluaa sitä kutsua. Naureskeltii sen koiralle, käytii lenkillä ja asetuttii sohvalle kattelemaan syömisien ja juomien parissa.

Katottiin 1½ jaksoa. Sitte mie lähin.

Tuli huono olo, huimas, kädet täris, alko taas tuntua sellasia kylmiä ja kuumia aaltoja ja tunsin miten seinät kaatuu päälle enkä saanu henkeä. Kävin vessassa huuhtomassa naamaa kylmällä vedellä, mut eihän se mitää auttanu. Yritin keskittyä siihen sarjaan, kuten kotonaki yritän keskittyä johonki jos paniikki iskee. Koitin uskotella itelleni, ettei oikeesti ole mitään hätää ja että paniikit menee aina ohi.

K meni vessaan ja ku se tuli takasin, mie sanoin, että isä oli soittanu ja sanonu, että koira pitää viedä eläinlääkäriin ja lähin sen tekosyyn turvin kotiin. Oikeesti, mitä vittua mussa on vialla? Miks mun piti valehdella?! Kuka edes valehtelee tollasesta?!

Miksen mie voinu sanoa mun parhaalle ystävälle ihan suoraan, että mulla on paniikkikohtaus?
Miks mie ylipäätään luovutin? Koska nyt ku mie oon kotona, se paniikki jatkuu edelleen. Ei se lopu heti, vaikka mie lähtisinki pois.
Miks mie oon aina näin heikko ja annan periks? Okei, en mie aina lähde, nyt oli vaa tavallista pahempi paniikki. Pienistä paniikeista mie selviän ja jään paikalle. Tosta en selvinny.
Miks mie laskin kouluaikojen kiusaajat niin pahasti mun pään sisälle? Miks mie annoin niiden hajottaa minut kokonaan ennen ku asetuin vastaan? Miks mun pitää ahdistua ihan rakkaanki ihmisen läsnäolosta ja aiheuttaa tää paska itelleni?

Mun täytyy olla enemmän tai vähemmän tyhmä.

Anteeks, K.

So close to the flame

Pitäis kai toivottaa hyvää vappua, mut ei oikee ole siihen fiiliksiä. Mie vihaan tämmösiä juhlapyhiä.

Juhlapyhät on sitä aikaa, ku kaikki on toistensa kanssa. Kaikki pitää hauskaa, viettää aikaa yhdessä vanhojen kavereiden kanssa ja tapaa uusia ihmisiä.

Koira tuli hoitoon. Sen omistaja pyys, että mie ottaisin sen hoitoon, jotta se vois ite mennä viettämää vappua.
Mie otin koiran hoitoon kahdesta syystä; 1) en uskonu, että mulla olis mitään vappukuvioita ja 2) koska eihän mulla ollu sydäntä sanoa sille, että pitäis itte koiransa, koska sillon se ei olis päässy mihinkään. (Jos joku ei ole lukenu, toi koira on vähä sellanen että sen kanssa pitää olla lähes koko ajan. Tavallaan sairas ja sillee).

No, koira sitte tuli tänne. Vähä sen jälkeen K soitti ja kysy, onko mulla mitään kuvioo illalla. Kerroin olevani jumissa koiran kanssa. Eilisillan K sitte vietti jossaa kartanossa sen ammattikoulukavereiden kanssa.

Tää on joka vitun vuos tätä. Kaikki on jossain tekemässä jotain. Samaan aikaan mie istun yksin kotona, oon piirtämässä tai vaan datailen koneella. Ja tunnen itteni niin yksinäiseks, etten voi muuta ku ihmetellä miks se olen aina minä, kuka on yksin.
Sillon ku minuu kiusattii, se oli suht normaalia. Ainahan mie olin yksin, mut mieluummin niin ku meijän luokan idioottien kanssa. En mie viittiny ees lähtä minnee, koska aina joku tuttu tuli vastaan ja alko aukoo päätää siitä miltä mie näytän, siitä että mulla on aina vanhat vaatteet tai siitä, että mie oon selvin päin.

Mie inhoon tässä koko sotkussa eniten itteäni. Miks mun piti sanoa, että joo totta kai mie otan sun koiran hoitoon, jotta sie pääset lähtemään ties minne. Miksen mie voinu olla vaan itsekäs, niiku vittu kaikki muutki ihmiset?
Ja toisaalta miks mun pitää ite olla tällanen kusipää? Toinen pääs lähtemään ulos, koska mie hoidan sen koiraa. Mie annoin sille mahollisuuden mennä kattomaan sen ystäviä.

Mie en enää tiiä mitä mie tekisin. Psykan aikaki pitää perua heti ku arki alkaa, koska en pääse toiselle puolelle kaupunkia. En myöskään viitti kävellä sitä muutaman tunnin matkaa, koska mulla on tällä hetkellä käytössä vaan ikivanhat korkokengät. (Niillä ei hirveemmin kävellä, mutta ku lenkkarit on totaallisesti hajalla ni minkäs teet).

Ja poikaystävän kanssa on koko ajan ahdistava tilanne, ku mie haluaisin olla rauhassa koska ahdistaa koko ajan, mut se taas kaipaa koko ajan läheisyyttä ku koiranpentu ja se puolestaan ahistaa minuu entisestään ja ajaa minut vieläki kauemmaksi. Huooh. Ihmissuhteet...

Ja koska mie en ole vielä ehtiny valittaa rahasta niiku yleensä: Meijän rahatilanne kusee edelleen ja isälläki on ens kuulle elämiseen, puhelinlaskuihin ja kaikkeen muuhun vaan satanen.

Masentaa, ahdistaa ja vituttaa olla minä.