I'm a stranger in this land

VAROITUS: Sekavaa ja syyllisyydentuntoista sepustusta tulossa. Mie olen ihan kamala ihminen. Ja mie tiedän, että nyt ku mie sanon tän varmaan suurin osa teistä haluaa piestä minut lapiolla palasiks, mutta kirjotan silti:
Sanon tähän nyt heti alkuun, että en ole koskaan pettäny mun poikaystävää (tai ketään muutakaan) enkä ikinä, koskaan, milloinkaan tule sitä tekemään.

Mie rakastan mun poikaystävää. Mie viihdyn sen kanssa, meillä on kaikki suht hyvin. Mutta joskus ku meillä on niitä ahdistavampia hetkiä, ku poikaystävä raivostuu ja paiskoo esineitä tai muuta vastaavaa, tuntuu siltä että mie haluan jotaa muuta. Mie oon viime aikoina miettiny monena yönä, millasta elämä olis jonku toisen kanssa. Sitte mie rupeen miettimää mitä asioita pitäis hoitaa jos meille nyt tulis ero ja jotenki se rupee ahdistamaan, etenki ku poikaystävällä ei ole luottotietoja ja mm. tän asunnon netti on mun nimissä.

Mie oon ristiriitanen (jos joku ei ole sitä vielä huomannu). Mie haluaisin vierelleni ihmisen, joka luottaa siihen että mie pärjään, koska mie en halua kenenkään apua. Toisaalta mie haluaisin, että joku vaan ottais kädestä kiinni ja sanois tietävänsä, että ei, mie en todellakaan pärjää enää yksin. Joku, joka hyväksyis paniikkikohtaukset. Joku, joka on voimakas, muttei pelottava. (Älkää nyt käsittäkö tässä kohtaa väärin, poikaystävä ei ole ikinä lyöny minuu tai edes uhannu tekevänsä niin, mutta joskus tavarat lentelee ja oviin tulee sellasia reikiä että mie katon parhaaks häipyä takavasemmalle).

Eilen rappukäytävässä tuli vastaan mies, ketä en ollu koskaan ennen nähny. Mainasin törmätä siihen rappusissa ja astuin syrjään ku se meni kavereidensa kanssa ohi.
Mie en oikee osaa selittää tätä. Se mies ei sinänsä herättäny mitään tunteita mussa, mutta siinä oli jotain sellasta, että mie jäin kattomaan sen perään.

Mie en usko olevani mitenkään erityisen pinnallinen ihminen. Ihmisten ulkonäkö kiinnostaa minuu lähes mitättömän vähän, varsinki ku ite oon tämmönen harakka. Tietenkiiiiin mulla on sellanen "unelmien mies" niiku varmaan kaikilla. Ja nykynen poikaystävä on siitä kuvasta tosi kaukana, mut ei se minuu haittaa. Mutta toi rappiksessa vastaantullut mies oli ihan ku jostaa päiväunesta. (En rupee ees selittämää millanen on mun mielestä komea mies, koska mun miesmaku on sellanen, että mun mielestä komea mies voi olla jonku toisen mielestä ihan hirveä).

Jotkut sanoo, että silmiä ei voi sulkea ja että parisuhteen aikanaki tulee nähtyä vastaantulevat ihmiset ja muodostettua niistä mielipiteitä. Mut onks se oikein? Vai onkohan tääki nyt joku pettämisen esiaste... Tosin tällä naamalla ei ole sitä pelkoa, että lähtisin ihan heti baariin jätkiä pokaamaan, mutta silti. Itellä hirveen huono omatunto siitä, että mie tolla tavalla pidin jonku ihmisen ulkonäöstä, käytöksestä ja eleistä, siitä ku se katto silmiin ja hymyili.

Ääh... Mie viihdyn poikaystävän kanssa, mut mie en tiedä oonko mie onnellinen. Mie en tiedä millasta se on.

Mie oon hirveä ihminen.