28. huhtikuuta 2014

What if I should die?

Alkuun anteekspyyntö: Joo, tiiän valittavani raha-asioista tänne turhan usein, mutta minkäs teet ku ahdistaa ja alotin tän blogin siks, että olis edes joku paikka minne voi vinkua sillon ku maailma kaatuu päälle. Jos et jaksa lukea mun ainasta valittamista viiltelystä, työkkäristä ja tilin nollista, skippaa tää merkintä.

Toista kättä komistaa kiva rivi rumia viiltojälkiä, joita ei missään nimessä pitäny tulla enää ikinä. Tuli nyt sitte kuitenki, koska paniikki, väsymys ja yksinäinen yö. Olin pistäny siihen viiltelyn jälkeen siteen ja nukahtanu se side kädessä. Aamulla sitä ei ollu mitenkää liian helppo saada irti, ku veri oli vuotanu sen siteen välistä päälle ja kuivunu siihen ku paraski pikaliima. Pikkasen ärsyttää, että pitää olla urpo ja tehä tommosta itelleen.

Oli ihana herätä aamulla siihen, että työkkäristä soitettiin ja haukuttiin minut. Ne oli saanu mun viestin jossa ilmotin, etten mene sinne ryhmään. Ne ei hirveemmin tykänny. Plus niistä mun kahdesta työntekijästä soittaja tietysti oli se nainen, josta en yleensäkää tykkää koska se on koppavan ja ilkeen kuulonen sekä puhelimessa, että kasvokkain.

Teelautasellinen jauhelihaa. Siin on kaikki mitä mie oon pariin päivään syöny.
Täällä on yks paikka, josta voi tilata ruokaa puhelinlaskuun. Ei mikää liian halpa mesta, mutta poikaystävä on nyt hätätilanteessa tilannu sieltä muutamaan kertaan. Seuraava puhelinlasku tulee olemaa jotaa niin järkyttävää, etten tiiä onks siitä enemmän haittaa vai hyötyä...

Poikaystävä sai ilmotuksen, että se on reputtanu nyt kaks kurssia, koska on ollu tunneilta poissa useammin ku kolme kertaa. Se soitti ja sano poissaolojen johtuvan siitä, ettei sillä ole rahaa bussiin. Ei sillä syyllä ollu mitää väliä, repututs tuli silti. Just tällee...

Meinattii pyytää iskältä ruokaa. Se tuli käymää tossa pihalla ja oli kysyny poikaystävältä ensimmäiseks, onko meillä antaa sille rahaa. Sillä on itellääki tiukkaa, eli se siitä.

Kyllä täs kolme päivää viel jotenki menee.
Pakko mennä.

26. huhtikuuta 2014

Darkness cover me

Ahistaa niin paljo, että itkettää. Tekis miel viiltää, mutta käsistä on voimat kadonnu niin tyystin, etten varmaan edes sais kunnon jälkeä aikaseks.

Kävin eilen nopeesti K:lla ja söin siellä yhden piparin. Söin kunnon aterian viimeeks pari päivää sitte. En tajua niitä ihmisiä, jotka voi pitää ittensä nälässä tarkotuksella. Mie oon nyt jo siinä kunnossa, että huippaa jos nousen liian nopeesti ylös tai yritänkään tehdä mitään ruumiillista. Kaikki energia menee nukkumiseen, enkä juuri muutakaan jaksa tehä.
Kaapissa olis kyllä yks pastapussi, mutten halua syödä sitä. Säästän sen poikaystävälle jos sille tulee nälkä. Isällä on itellään rahatilanne tosi huono, eikä siltä saa ruokaa ihan heti. Poikaystävän äidiltä piti tulla jotaa syötävää, mutta se teki oharit. Ja paljonkohan meillä on rahaa...? Vitonen? Kaapissa on kaks nuudelipakettia ja yks pastapussi ja niillä pitäis erää about kaks viikkoa. Pikkasen ahdistaa...
Seurakunnan ruoanjakeluhan olis tietyst yks vaihtoehto, jos sitä ei olis täällä peräkorvessa jostaa syystä peruttu.


Ilmotin viestillä työvoimatoimistoon, etten mene sinne ryhmään mihin oli haastattelu. Ilmotin myös peruneeni paikan amiksen pääsykokeisiin. Ootan kauhulla maanantaita, jollon minut varmaan haukutaan pystyyn taholta jos toiseltaki. Maanantaina pitää myös soittaa ja perua psykan aika, mikä kammottaa myös, koska se päivystäjä on aina ilkeen ja ylimielisen kuulonen ja sen kanssa puhuminen ahdistaa ihan sairaasti.

Kasvattiäidillä on ollu kaks vaihetta sen ja isän eron jälkeen. Eka vaihe on se, että se vihaa meitä, tekee pilkkaa meistä ja aiheuttaa hankaluuksia tavalla tai toisella. Toinen vaihe on se, ku sen uus mies alkaa vetää huumeita ja viinaa, sitä alkaa pelottaa ja sitte meijän apu kelpaa taas.
Nyt kasvattiäidillä on se ensimmäinen vaihe. Eilen se kävi vittuilemaa mulle facebookissa siitä, että mie en ikinä aikuistu jos en hanki omaa asuntoa. Selitin sille, etten voi hankkia, koska iskältä menee kämppä alta jos mie muutan pois. Eihän se kasvattiäitiä kiinnostanu. Mie oon yrittäny olla sille kohtelias siks, että ollaan pitkään oltu perhettä eikä riitely auta ketään. Mut mie en tiedä kuinka kauan mie enää jaksan olla kiltti sille.

Tämmöstä. Kyl tää taas helpottaa, sitte ku rahat tulee kuun alussa. Paaaitsi että mun tilille ne jostain syystä tulee aina melkee viikon myöhässä.

24. huhtikuuta 2014

Spineless from the start

Taas tulee kirjotettuu turhan usein, mut antaa mennä.
Yritin saada päätä selväks ja kirjottaa pientä listaa asioista, mitkä vaikuttaa mun olotilaan ja miks mulla ylipäätään on huono olla. Pakko vaan avautua johonki, eli nyt tulee pitkä ja paniikinsynkentämä lista, skipatkaa jos tuntuu pahalta:

- Raha-asiat. Vaikka ostaa tarjouksesta ja mahdollisimman halvalla, ja vaikka isältä saadaan ruokaa aina pari kertaa kuukaudessa, rahat on tiukilla. Nyt ei tarvi enää ostaa lääkkeitä, mut helppoa se ei ole. Itse asiassa yks syy miks kieltäydyin lääkkeistä oli se, ettei mee rahat liian tiukalle.
Nyt sossu on mokaillu ja poikaystävä ei pääse kouluun, koska ei ole rahaa bussiin (hyvä ku meillä on rahaa edes kunnon ruokaan). Ja jos tulee liikaa poissaoloja, ei pääse kursseja läpi. Että näin.
Eikä puhettakaan, että olis varaa hankkia tänne kämppään kirjahyllyä tai edes toimivaa pesukonetta. Mun pitäis hankkia itelleni mm. uudet kengät ja housut koska en omista ehjiä, mutta seki saa odottaa.

- Media. Täytyy vissii pitää nettitauko. Kaikki linkittää uutisia, miten EU haastaa Suomen oikeuteen, kuinka paljo Suomella on velkaa, miten ihmiset menettää työpaikkansa ynnä muuta. Se on ahistavaa ja mie masennun siitä tosi nopeesti.

- Psyka. Nyt jos koskaan sinne tarvis aikaa, mutta se on vasta ens kuussa. Sillon samana päivänä isällä sattuu olemaan yks kurssi, minne sossu pakottaa sen. Eli auto ei oo mun käytössä ja edelleen se bussilla kulkeminen olis sitte kympin aukko lompakkoon. Pitää varmaan perua.

- Virastot. Etenki niille selittäminen, ku ne odottaa että musta on johonki. Sossussaki mulle tehdään päätöksiä vaan kuukaudeks kerrallaan. Joka kuukaus pitäis mennä kaupunkiin laittamaa uus hakemus, ku jostaa syystä en pääse sossun ohjelmaan mun verkkopankkitunnuksilla. Ennen vein sisäsen postin kautta tässä viereisessä korttelissa, mutta nykyään multa vaaditaan tiliote, jota en voi tulostaa kämpillä ku ei ole tulostinta...
Kaupunkiin on matkaa ja bussimatka sinne ja takasin on aina melkee 10 euroa, eli en mielelläni hirveen usein ravaa noissa virastoissa. Typerä valittaa tosta, se on pien vaiva siitä että saa sen 300 euroa kuussa. Mutta ku mun tilanne ei ihan heti oo muuttumassa, ni miksei ne tee pidempää päätöstä niiku monille muilleki...?

- Väsyttää koko ajan. Ei jaksa tehdä mitään. Eikä mulla oikeestaan ole mitään tekemistäkään.

- Eksyminen. Mie en todellakaan tiedä mitä mie teen mun elämällä. Vai teenkö mitään.

- Mie vihaan tätä asuntoa! Uunin lasi on rikki niin, että jos sen eessä seisoo ku se on päällä, palaa jalat. Katosta roikkuu joku sähköjohto, joka menee katon sisään ja josta saa tällin jos siihen koskee. Siitäki huoltomies sano vaan "en mie tiedä mikä johto toi on. Nostakaa se syrjään, ettei kukaan satuta itteään". Seinistä irtoaa betonia ja laastia nyrkin kokosina palasina. Meijän polttimot ei säily ehjinä kuukautta kauempaa. Viimeeks eilen räjähti taas yks lamppu, eikä täällä näe mitään. Ja vaikka ne polttimot ei paljoa maksakaan, tällä hetkellä ei ole rahaa ostaa edes yhtä uutta polttimoa tohon tilalle.
Ja ei, mie en voi hankkia omaa kämppää, koska sitte isältä menis asuntoalta, kiitos sossun.

Okei, en koskaan uskonu olevani sellanen risoissa vaatteissa kulkeva työtön, jolla ei ole tulevaisuutta, tai varaa kunnolliseen ateriaan ja joka asuu jossaa helvetin slummiasunnossa, mutta tässä ollaan.

Sori avautumisesta, tätä tällä kertaa.

Why do I try?

Okei, aamulla oli se haastattelu. Olis voinu mennä paremminki. Eli nyt tulee itkunsekaista vuodatusta:

Ensinnäkään en saanu nukuttua yhtään sitä ennen, enkä ees tienny minne mun pitää mennä. Tiesin rakennuksen ja huoneen numeron piti tulla postissa, muttei tullu. Lähin väärään käytäväänki. Siellä oli kaiken lisäks ovet lukossa ja ryskytin sitä ovea vähän aikaa, ennen ku joku tuli avaamaan. Eli alko tosi hyvin.

Se haastattelu oli ahistava. Siellä oli kolme ihmistä, joilla oli neniensä edessä mun historia kirjotettuna paperille. Ne ei lukenu sitä vaan tokas: "Kerro jotaa itestäs". Mitä mie vastasin, ku kaikki musta oli siinä paperilla? "Ei musta ole mitään muuta kerrottavaa."
Haastattelussa ahdisti eniten se, että siellä kysyttiin paljo henkilökohtasia kysymyksiä. Mie oon sellanen ihminen, etten hirveesti tykkää kertoa sellasia juttuja itestäni kenellekään. Sitte kysyttiin mitä tulevaisuudensuunnitelmia mulla on. Mie sanoin hakevani kouluun, vaikka todellisuudessa en edes halua sitä ja koko ajatus ahdistaa ihan liikaa.


Sit mie panikoin. "Apua, noi haluaa tietää musta kaiken, mut mie olen ihan hyödytön. Apua, mie en halua mennä tänne ryhmään, mutta silti mun nimi on tolla listalla ja ties mitä..."
Kaiken lisäks sain tietää missä se järjestetään. Piiiitkän matkan päässä. Sinne ei pääse kunnolla bussilla, koska se on keskellä-ei-mitään. Siellä päin ei muutenkaan oo ikinä tullu liikuttua. Jo pelkkä matkustaminen sinne on niin pelottava ja stressaava ajatus, ettei mun rohkeus riitä, niin typerältä ku se kuulostaaki...

Lopulta lähdin sieltä haastattelusta. Olin paniikissa, enkä oikee tienny mitä ajatella. Alko heittämää silmissä ja istuuduin rappusille. Käytti tosi läheltä, ettei taju lähteny siinä paikassa. Sitte joku siivooja tuli siihen tökkimää minuu mopinvarrella: "Ei täällä saa nukkua!" Vittu näytänkö siltä, että nukkuisin?! Sillon päätin, etten pysty. Jos pelkkä haastattelu ahdistaa noin paljo, ei tosta tule mitään. Ja toi "kerro itestäs" -kysymys oli liikaa.

Kotona menin kylppäriin, viiltelin varmaan tunnin (eli paljo enemmän ku pitkään, pitkään aikaan) ja menin sänkyyn. Heräsin iltapäivällä ja oon miettiny siitä asti pelkkää itsemurhaa. En ole tekemässä mitään, mutta käy mielessä koko ajan.

Mie oon ihan hirveä nössö, mie tiedän sen.
Mulla olis haastattelu kouluun, mutta haluaisin perua koko jutun. Mulla olis ryhmä, joka alkaa ens kuussa, mutta haluaisin perua senki. Mie en vaan pysty tähän, tää on liikaa, vaikkei tää oikeesti ole mitään. Apua.

Mie en todellakaa tiedä mitä mie teen näiden asioiden kanssa.
Mie kammoan sitä, että kaikki suuttuu mulle, jos en tee mitään. Isä, poikaystävä, kaveri, virastojen työntekijät...

23. huhtikuuta 2014

There's no sense of time

Tää yö on ollu ihan perseestä...

Aamukahdeksalta olis haastattelu sinne ryhmään, jonne en halua edes mennä, koska matkustaminen sinne on vähä ongelmallista, puhumattakaan siitä miten se sotkee raha-asiat, joista saa murehtia yöt ja päivät muutenki.

Yritin nukkua, mutta aloin miettimää kaikkia mahollisia asioita ja sitte ahdistiki jo niin paljo, etten osannu tehdä muuta ku pyöriä sängyssä. Poikaystävä on kaverinsa luona toisella paikkakunnalla, eli oon sekoillu täällä ihan yksinäni. Meinasin jopa viillellä, mutta en sitte vaan saanu aikaseks ja päädyin itkemään vessan lattialle. On väsyttäny ihan kamalasti monta tuntia. Nyt on sellanen olo, että varmaan pystyis nukahtamaan jos yrittäis, mutta koska herätyskello soi kuitenki kohta ni en viitti edes yrittää. Ehtisin nukkua jotain puol tuntia ja sitte pitäiski jo nousta ylös. Sitte olisin vaan vihanen.

Äh. Ei jaksa. Peruisin koko keikan jos kehtaisin. Mut en kehtaa, ku se on järjestetty sinne mun takia. Eilen aamulla olis ollu psykan aika, mutta soitin sinneki ja peruin sen, koska en saanukaa sinne kyytiä, enkä saa bussirahaa mistään.

Vitun kiva, ku asuu korvessa ja kaikki nää paikat on jossaa hevon perseessä.

Että näillä fiiliksillä sinne haastatteluun...



20. huhtikuuta 2014

Feel the night

Tajusin tänään, miten paljo luotan K:n seuraan ja siihen ihmiseen itteensäki. Vaikka meillä menee vähän väliä huonosti ja toisaalta en luotakaan. Äh, tää on kamalan vaikeeta selittää. Mutta tänään me käytiin (myöhään illalla) autolla kaukana, kaukana keskellä ei-mitään.
Mie ajoin ja olin ihan eksyksissä. En olis lähteny tollaselle matkalle kenen tahansa kanssa. Itse asiassa vaikea keksiä tähän hätään ketään, kuka olis ollu yhtä "turvallista" matkaseuraa. Mie oikeesti luotan siihen naiseen niin paljo, ku voin ihmiseen luottaa.
Ja meillä oli oikeesti hauskaa. Kertaakaan en panikoinu. Kertaakaan ei ahdistanu. Tai no, ahdisti, mutta se oli sellasta "normaalia ahdistusta", ei sellasta ikävää, painavaa ja vakavaa mistä voi kehittyä paniikki.

Ei oo vissii ihan tervettä sanoa, että minkäänlainen ahistus on normaalia. Mut menköö nyt.

Toisaalta totta kai tässäki päivässä on huonoja puolia. Huono omatunto siitä, että tuhlasin bensaa melko paljo tohon, vaikka toisaalta toi oli just se mitä mie tarvitsin ja tuli hoidettua yks asia samalla. Ja huolestuttaa ku en saa iskään yhteyttä. Ilmotin sille, että otan auton. Yleensä se kommentoi siihen jotain.
Ja nyt ku oon miettiny noita kahta asiaa yhdessä, mietin koko ajan vaan että "iskä on mulle vihanen ku tuhlasin bensaa". Ja tossa ei ole edes mitään järkeä. Ei se tiedä minkä verran on menny, eikä se ole ikinä ollu siitä vihanen ku mie käytän autoa niin harvoin. Toi on pelkkää vainoharhasuutta.

Mutta mie nyt yritän keskittyä siihen, että mie ja K käytiin kaukana, selvittiin siitä ja löydettiin takasin ja kaikki meni hyvin.

19. huhtikuuta 2014

Lying paralyzed

Mie en tiedä mitä tehdä. (Joo, varmaan yli puolet mun päivityksistä alkaa tontyyppisillä sanoilla, mut menköö nyt tän kerran).

Mie sain kutsun koulun haastatteluun.
Oon tajunnu, että kyseinen ala ei missään, missään nimessä sovi mulle. Se olis vähä sama ku jollaa olis neliraajahalvaus, mutta se haluais ruveta pikajuoksijaks. Mut oon miettiny tota alaa niin pitkään, että ärsyttää ku tuhlasin aikaa tollaseen. Ärsyttää, ettei musta ole siihenkään. Mie tajusin liian myöhään, että oon vaan yrittäny uskotella itelleni, että voisin joskus olla jotain.

Mulle on järjestetty haastattelu johonki helvetin ryhmään.
Kukaan ei tiedä mitä siinä ryhmässä tehdään tai missä se on. Nää on näitä kaupungin fiksuja päätöksiä. Idea ryhmästä on hyvä, mutta kukaan ei ole suunnitellu sen ryhmän sisältöä.
Mie en haluais mennä edes siihen haastatteluun. Joku ryhmä ihmisten parissa? Noi paniikit on menny niin pahoiks, etten mie enää edes pysty elämää normaalisti. Joskus perun tapaamisia tuttujen ihmisten kanssa. Mie saan paniikkikohtauksia kotonaki.


Vittu. Jos mie en olis koulussa laskenu niitä kiusaajia näin pahasti mun pään sisään, mie olisin tänä päivänä kunnossa. Mie en tajua miks mie olin niin tyhmä, etten mie asettunu ajoissa vastaan ja miks mie annoin ihmisten tehdä ne asiat mulle, mitä ne teki.

Mie en tiedä mitä mie teen itteni kanssa.
Musta ei ole mihinkään, enkä mie ymmärrä mitä mun päässä liikkuu.



15. huhtikuuta 2014

War without end

Ääääääärnhdshsgkd.
Tämmöstä tää on päivästä toiseen. Koko ajan.
Vituttaa ja ahdistaa. On ihan sellanen olo, että olisin tulossa kipeeks. On jotenki kuumeinen ja oksettava olo. Vaikka todennäkösesti mulla ei ole mitään hätää ja se johtuu vaan tästä paniikista, mikä mulla on. Lisäks se vie mun keskittymiskyvyn kokonaan. Lähetin äsken sähköpostia väärällä otsikolla ja väärin nimetyllä liitteellä. Ja nyt hävettää.

Tekis miel viiltää, että sais tän paniikin pois, että kipu syrjäyttäis tän kaiken ja pakottais ajattelemaan järkevästi. Ehkä mie mieluummin yritän lähteä kävelylle. Mutta se yleensä kaatuu siihen, että paniikkikohtauksen aikana tulee sellanen heikko ja pyörryttävä olo ja käveleminen on tasan viiminen asia, mitä haluaa tehdä.

Mutta joo, perjantaina pitäis viedä kaverille synttärilahja ja kortti, minkä piirsin sille. Toivon vaan, että se tykkää ja toivon, etten panikoi ihan hirveesti sen asian kanssa.

En ole vieläkää päättäny, mitä teen sen koulujutun suhteen ja kello tikittää koko ajan.

Joomoi.

12. huhtikuuta 2014

You're running out of time...

On taas pientä paniikinpoikasta, eli voi tulla suht masentava teksti. Anteeks siitä. Kuhan nyt purkaan joutessani ku unirytmiki on päin vittua ja ahistaa ihan liikaa.

Oon yrittäny pitää itteni kiireisenä. Silti tulee huono omatunto siitä, etten tee mitään 'oikeaa tekemistä'. Mie en ole kiireinen töiden, tai opiskelujen suhteen. Oon kiireinen niiden omien projektien kanssa - ja ne ei vie mun elämää mihinkään suuntaan.

Kävin lääkärillä, jonka kanssa oli tarkotus puhua epäonnistuneesta lääkityksestä. Seuraava vaihtoehto olis ollu sitte pitkä lista näitä hetivaikuttavia, eli otetaan nappi naamaan ku käy ahistamaan.
Mutta siinä on se riski, että niihin jää koukkuun. En halua joutua tilanteeseen, etten uskalla lähteä pois kotoa jos mulla ei ole lääkkeitä. Liian moni ihminen on siinä pisteessä. Ja mun tilanteen tietäen en sais niitä lääkkeitä aina. Ei mulla ollu varaa edellisiinkään.
Sovittiin, että yritän selvitä paniikeista ilman lääkkeitä

Mulle tuli se kirje, mitä pelkäsin. Minut kutsuttiin ens kuussa järjestettäviin pääsykokeisiin sinne kouluun, minne en viimeeks päässy.
Mie haluaisin perua koko jutun. Nää paniikin on ihan liian pahoja. Sitä paitsi pelkkä ajatus siitä, että joudun olemaa monta tuntia (lähes koko päivän) tuolla kokeissa vieraiden ihmisten kanssa, saa sydämen hakkaamaa.
Mie-en-pystyis-opiskelemaan. Mie tiedän sen.
Mut haluunko mie ihan oikeesti luovuttaa? Ja mitä sitte jos jätän ne pääsykokeet väliin. Sitte on ihan turha valittaa ettei ole mitään tekemistä. Lisäks oon varma, että poikaystävä suuttuis jos sais tietää. Mie pistin sen kutsukirjeen pöytälaatikkoon, enkä ole sanonu siitä mitään. Välillä se on kysyny onks haastatteluaikaa kuulunu ja oon vaan vastannu, etten tiedä. Hyvin menee, ku en uskalla kertoa sille, etten oikeesti tiedä mitä teen ja mihin pystyn...

Välillä on sellanen olo, että miks mie edes yrittäisin opiskella. Ihmiset saa potkut, ihmisiä lomautetaan. Luokkaerot kasvaa. Kaikilla on huono olla.
Pahiten se näkyy täällä missä mie olen. Tää koko paikka on masentava! Mie elän seudulla, jolla yli puolet asukkaista on työttömiä ja vailla opiskelupaikkaa. Ihmiset on köyhiä. Ne joilla on rahaa edes vähän, tuhlaa sen huumeisiin tai viinaan, koska ne ei jaksa elämää selvinpäin. Lopuilla on mielenterveysongelmia. Ihmiset hakkaa ja pahoinpitelee toisiaan, myrkyttää toistensa juomia ja varastelee. Täällä asunnot on rähjäsiä (tääki missä me ollaan) ja jotkut ihan asuinkelvottomia.

Sain mun raha-asiat jotenki kuntoon. Sossun päätös ei ole vielä tullu postiluukusta, mutta ainaki tän kuun rahat tuli. Tosin myöhässä. Koska kaikilla mun tutuilla on rahavaikeuksia siinä missä mullaki, en voinu edes lainata keneltäkään. Joten mie menin kalastamaan. Mie otin isän ongen ja menin kalastamaan! Siitä me saatiin kahden päivän ruoat. Ihan oikeesti, mikä vitun hyvinvointivaltio tää muka on?!

Jos mie opiskelen, käyn läpi sen kolmen vuoden helvetin, ni mitä sitte? Kuinka moni enää saa alaansa vastaavia töitä? Kuinkakohan moni munki tuttu on lopettanu opiskelut kesken pelkästään siks, että jo pelkät kirjat on ihan helvetin kalliita? Kuinka moni on ottanu opintolainan ja valmistunu, mutta nyt on kusessa siks ku ei olekaan töitä ja lainaa ei voi maksaa takasin? Vastaus: moni.

Äh en tiedä, en jaksa.
Masentaa ihan vitusti. Ja mie luulin päässeeni masennuksesta jo eroon, mut ehkä se alkaa hiipiä taas takasin.
Tekis miel vaan antaa periks.

7. huhtikuuta 2014

The world is near the end

On ollu pientä hiljaiseloa tässä blogin puolella. Taitaa olla pitkä aika siitä, ku viimeeks kirjotin. Tai onkohan toi edes kovin pitkä aika? En tiedä, ajantaju menny vähä sekasin.

Lähes kaikki päivät on menny nukkumiseen. Väsyttää ihan jumalattomasti koko ajan. Sitte ku on pirteä, tulee paniikkikohtauksia jotka sitte osaltaan väsyttää jälkeenpäin.

Yks syy miks nukun on se, että sillon ei tarvi ajatella mitään. Lähinnä raha-asioita mie oon paossa. Kaikki menee päin helvettiä. Päätöksistä ei kuulu mitään. Tili on näyttäny nollaa jo pitkän aikaa. K lainas parikymppiä, mutta sehän meni ruokaan saman tien... Sekä mie ja poikaystävä ollaan nyt pitkään oltu tyhjän päällä. Ahdistaa. Ihan. Saatanasti. Pitääkö mun kohta takoa joku helvetin kirves ja lähtä jahtaamaan jäniksiä?!
Anteeks siitä, että angstailen raha-asioistani jatkuvasti.

Toinen syy nukkumiseen (ja tän blogin hiljentymiseen) on siinä, että oon pysyny poissa koneelta ja netistä. Lähes kaikkialta sosiaalisesta mediasta. Ahistaa ihan liikaa kaikki talousongelmiin, irtisanomisiin, lomautuksiin ja tulojen alentamisiin liittyvät uutiset. Kaikilla on asiat huonosti. Kaikkialta leikataan. Kaikki irtisanotaan. Miten tässä maassa enää pärjää?!

Tänään kävin lääkärillä, jolle oli varattu aika niiden sepram-sähläyksien takia. Kerroin millasia oireita niistä tuli ja miks lopetin ne. Lekuri sano, että seuraava vaihtoehto olis joku "hetkessä vaikuttava" lääke, mutta niin monet on jääny niihin koukkuun, etten yksinkertasesti uskalla alottaa niitä... Sitte se menis siihen, etten uskalla lähteä enää kotoa pois ilman niitä. Sitä en halua.

Oon nyt parina peräkkäisenä päivänä käyny K:lla. Ollaan käytetty sen koiraa pitkillä mettälenkeillä ja kateltu yhtä TV-sarjaa DVD:ltä. Ihan rentoja keikkoja kaikki, mut jotenki se ahistus aina tulee sieltä ja mie lähden kotiin ekan parin tunnin jälkeen. Lopulta iskee morkkis, että miks piti taas antaa periks, ku meillä oli kuitenki hauskaa.

Pitää päästä noista paniikeista eroon ilman lääkkeitä. Kai. En tiedä.


Heräsin aamulla ihan helvetin aikaseen, jotta ehdin täältä takapajulasta sinne lääkäriin. Nyt väsyttää taas ihan sopivasti niin, että vois mennä ottamaa parin vuorokauden unet.

Ei muuta, kuhan ilmotin olevani hengissä.

2. huhtikuuta 2014

I need a hero

Nyt varotus seuraavasta tekstistä. Mie saatan puhua vähän kierosti, mutten ole menossa hakkaamaan tai ampumaan ketään. En ole menossa räiskimään päitä seinille, vaikka mieli tekis.

Musta tuntuu, etten mie pärjää enää yksinäni. Joo, mulla on isä, K ja poikaystävä. M ja N on ihan jees juttukavereita sillon, ku niitä näkee. Mut nyt mie tarkotan jotaa erilaista.

Mie tarvisin ihmisen, jolle mie voisin puhua, tai pikemminki jolle ei tarvis puhua, Tiiättekö, sellasen tyypin, joka lukis rivien välistä ja tuntis minut. Tuntuu siltä, ettei kukaan tiedä millanen ihminen mie oikeesti olen. Ihmiset on ollu mun kanssa tekemisissä vuosia, muttei osaa tulkita minuu yhtään. Kuulemma johtuu siitä ku "viis siitä onko sulla hyvä vai paha olla, sie oot aina samanlainen. Sun hätähuutoja ei ikinä näe. Joku vois ampuu sinuu, ja sie seisoisit tossa edelleen ihan ku mitään ei olis tapahtunu." Ahaa, kiitti.
Eli mun pitää ruveta itkemään ja huutamaan, jotta joku ymmärtäis. Tai sitte olla avoin ja puhua, mikä on ihan hullua...

Ja oon huomannu viime aikoina, kuinka paljo mulla on vihaa sisälläni.

Mulla oli aamulla paniikkikohtaus, ku piti käydä kattomassa mummoa vanhainkodissa. Sen kohtauksen rauhottuessa mie mietin kaikkia mun kokemia juttuja ja syytä paniikkihäiriöön, eli kiusaajia. Muistelin kaikkea mitä ne teki ja sano.
Tuli sellanen olo, että olis tehny miel hankkia haulikko ja tarpeeks panoksia, pistää ne kusipäät jonoon ja muistuttaa niitä kaikesta mitä ne teki mulle.
Mie en ole sellanen ihminen, että haluaisin satuttaa toisia. En mie ole ikinä ajatellu lähteä millekään "kostoretkelle", koska se ei auta mitään. Mut jumalauta, että joskus tekis mieli. Etenki paniikkikohtauksen aikaan.
Pelottavinta tossa on se, että jos toi kohtaus olis ollu jossain muualla ku kotona ja joku niistä kiusaajista olis tullu aukomaan päätään, mie en tiedä mitä mie olisin tehny. Tuskin olisin vaan kävelly ohi ja antanu sen olla.

Ehkä osittain siks mie toivoisin, että täällä olis joku, joka ymmärtää. Sellanen ihminen saattais nähdä ne vihanpunaset demonisilmät mitkä loistaa muun naamasta, ku mie haluan tehdä jotain, mitä mie en oikeesti todellakaan halua. Ehkä sellanen kaveri vois nykästä vähän hihasta ja palauttaa mut maan pinnalle ja sanoa, että kaikki on oikeesti ihan hyvin, ja etten mie enää ole yksin.

Ja ihan tällee btw. Unirytmi meni päin puuta heti, ku parannuin. Nimimerkillä moi, heräsin äsken unihalvaukseen. Ja sellanen iski sillonki ku yritin nukahtaa, minkä takia valvoin jonneki aamuyhteentoista. Vittumeneehermot. Ei tässä muuta.