Mie sain kutsun koulun haastatteluun.
Oon tajunnu, että kyseinen ala ei missään, missään nimessä sovi mulle. Se olis vähä sama ku jollaa olis neliraajahalvaus, mutta se haluais ruveta pikajuoksijaks. Mut oon miettiny tota alaa niin pitkään, että ärsyttää ku tuhlasin aikaa tollaseen. Ärsyttää, ettei musta ole siihenkään. Mie tajusin liian myöhään, että oon vaan yrittäny uskotella itelleni, että voisin joskus olla jotain.
Mulle on järjestetty haastattelu johonki helvetin ryhmään.
Kukaan ei tiedä mitä siinä ryhmässä tehdään tai missä se on. Nää on näitä kaupungin fiksuja päätöksiä. Idea ryhmästä on hyvä, mutta kukaan ei ole suunnitellu sen ryhmän sisältöä.
Mie en haluais mennä edes siihen haastatteluun. Joku ryhmä ihmisten parissa? Noi paniikit on menny niin pahoiks, etten mie enää edes pysty elämää normaalisti. Joskus perun tapaamisia tuttujen ihmisten kanssa. Mie saan paniikkikohtauksia kotonaki.
Vittu. Jos mie en olis koulussa laskenu niitä kiusaajia näin pahasti mun pään sisään, mie olisin tänä päivänä kunnossa. Mie en tajua miks mie olin niin tyhmä, etten mie asettunu ajoissa vastaan ja miks mie annoin ihmisten tehdä ne asiat mulle, mitä ne teki.
Mie en tiedä mitä mie teen itteni kanssa.
Musta ei ole mihinkään, enkä mie ymmärrä mitä mun päässä liikkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti