Tajusin tänään, miten paljo luotan K:n seuraan ja siihen ihmiseen itteensäki. Vaikka meillä menee vähän väliä huonosti ja toisaalta en luotakaan. Äh, tää on kamalan vaikeeta selittää. Mutta tänään me käytiin (myöhään illalla) autolla kaukana, kaukana keskellä ei-mitään.
Mie ajoin ja olin ihan eksyksissä. En olis lähteny tollaselle matkalle kenen tahansa kanssa. Itse asiassa vaikea keksiä tähän hätään ketään, kuka olis ollu yhtä "turvallista" matkaseuraa. Mie oikeesti luotan siihen naiseen niin paljo, ku voin ihmiseen luottaa.
Ja meillä oli oikeesti hauskaa. Kertaakaan en panikoinu. Kertaakaan ei ahdistanu. Tai no, ahdisti, mutta se oli sellasta "normaalia ahdistusta", ei sellasta ikävää, painavaa ja vakavaa mistä voi kehittyä paniikki.
Ei oo vissii ihan tervettä sanoa, että minkäänlainen ahistus on normaalia. Mut menköö nyt.
Toisaalta totta kai tässäki päivässä on huonoja puolia. Huono omatunto siitä, että tuhlasin bensaa melko paljo tohon, vaikka toisaalta toi oli just se mitä mie tarvitsin ja tuli hoidettua yks asia samalla. Ja huolestuttaa ku en saa iskään yhteyttä. Ilmotin sille, että otan auton. Yleensä se kommentoi siihen jotain.
Ja nyt ku oon miettiny noita kahta asiaa yhdessä, mietin koko ajan vaan että "iskä on mulle vihanen ku tuhlasin bensaa". Ja tossa ei ole edes mitään järkeä. Ei se tiedä minkä verran on menny, eikä se ole ikinä ollu siitä vihanen ku mie käytän autoa niin harvoin. Toi on pelkkää vainoharhasuutta.
Mutta mie nyt yritän keskittyä siihen, että mie ja K käytiin kaukana, selvittiin siitä ja löydettiin takasin ja kaikki meni hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti