Why do I try?

Okei, aamulla oli se haastattelu. Olis voinu mennä paremminki. Eli nyt tulee itkunsekaista vuodatusta:

Ensinnäkään en saanu nukuttua yhtään sitä ennen, enkä ees tienny minne mun pitää mennä. Tiesin rakennuksen ja huoneen numeron piti tulla postissa, muttei tullu. Lähin väärään käytäväänki. Siellä oli kaiken lisäks ovet lukossa ja ryskytin sitä ovea vähän aikaa, ennen ku joku tuli avaamaan. Eli alko tosi hyvin.

Se haastattelu oli ahistava. Siellä oli kolme ihmistä, joilla oli neniensä edessä mun historia kirjotettuna paperille. Ne ei lukenu sitä vaan tokas: "Kerro jotaa itestäs". Mitä mie vastasin, ku kaikki musta oli siinä paperilla? "Ei musta ole mitään muuta kerrottavaa."
Haastattelussa ahdisti eniten se, että siellä kysyttiin paljo henkilökohtasia kysymyksiä. Mie oon sellanen ihminen, etten hirveesti tykkää kertoa sellasia juttuja itestäni kenellekään. Sitte kysyttiin mitä tulevaisuudensuunnitelmia mulla on. Mie sanoin hakevani kouluun, vaikka todellisuudessa en edes halua sitä ja koko ajatus ahdistaa ihan liikaa.

Sit mie panikoin. "Apua, noi haluaa tietää musta kaiken, mut mie olen ihan hyödytön. Apua, mie en halua mennä tänne ryhmään, mutta silti mun nimi on tolla listalla ja ties mitä..."
Kaiken lisäks sain tietää missä se järjestetään. Piiiitkän matkan päässä. Sinne ei pääse kunnolla bussilla, koska se on keskellä-ei-mitään. Siellä päin ei muutenkaan oo ikinä tullu liikuttua. Jo pelkkä matkustaminen sinne on niin pelottava ja stressaava ajatus, ettei mun rohkeus riitä, niin typerältä ku se kuulostaaki...

Lopulta lähdin sieltä haastattelusta. Olin paniikissa, enkä oikee tienny mitä ajatella. Alko heittämää silmissä ja istuuduin rappusille. Käytti tosi läheltä, ettei taju lähteny siinä paikassa. Sitte joku siivooja tuli siihen tökkimää minuu mopinvarrella: "Ei täällä saa nukkua!" Vittu näytänkö siltä, että nukkuisin?! Sillon päätin, etten pysty. Jos pelkkä haastattelu ahdistaa noin paljo, ei tosta tule mitään. Ja toi "kerro itestäs" -kysymys oli liikaa.

Kotona menin kylppäriin, viiltelin varmaan tunnin (eli paljo enemmän ku pitkään, pitkään aikaan) ja menin sänkyyn. Heräsin iltapäivällä ja oon miettiny siitä asti pelkkää itsemurhaa. En ole tekemässä mitään, mutta käy mielessä koko ajan.

Mie oon ihan hirveä nössö, mie tiedän sen.
Mulla olis haastattelu kouluun, mutta haluaisin perua koko jutun. Mulla olis ryhmä, joka alkaa ens kuussa, mutta haluaisin perua senki. Mie en vaan pysty tähän, tää on liikaa, vaikkei tää oikeesti ole mitään. Apua.

Mie en todellakaa tiedä mitä mie teen näiden asioiden kanssa.
Mie kammoan sitä, että kaikki suuttuu mulle, jos en tee mitään. Isä, poikaystävä, kaveri, virastojen työntekijät...