Nyt varotus seuraavasta tekstistä. Mie saatan puhua vähän kierosti, mutten ole menossa hakkaamaan tai ampumaan ketään. En ole menossa räiskimään päitä seinille, vaikka mieli tekis.
Musta tuntuu, etten mie pärjää enää yksinäni. Joo, mulla on isä, K ja poikaystävä. M ja N on ihan jees juttukavereita sillon, ku niitä näkee. Mut nyt mie tarkotan jotaa erilaista.
Mie tarvisin ihmisen, jolle mie voisin puhua, tai pikemminki jolle ei tarvis puhua, Tiiättekö, sellasen tyypin, joka lukis rivien välistä ja tuntis minut. Tuntuu siltä, ettei kukaan tiedä millanen ihminen mie oikeesti olen. Ihmiset on ollu mun kanssa tekemisissä vuosia, muttei osaa tulkita minuu yhtään. Kuulemma johtuu siitä ku "viis siitä onko sulla hyvä vai paha olla, sie oot aina samanlainen. Sun hätähuutoja ei ikinä näe. Joku vois ampuu sinuu, ja sie seisoisit tossa edelleen ihan ku mitään ei olis tapahtunu." Ahaa, kiitti.
Eli mun pitää ruveta itkemään ja huutamaan, jotta joku ymmärtäis. Tai sitte olla avoin ja puhua, mikä on ihan hullua...
Ja oon huomannu viime aikoina, kuinka paljo mulla on vihaa sisälläni.
Mulla oli aamulla paniikkikohtaus, ku piti käydä kattomassa mummoa vanhainkodissa. Sen kohtauksen rauhottuessa mie mietin kaikkia mun kokemia juttuja ja syytä paniikkihäiriöön, eli kiusaajia. Muistelin kaikkea mitä ne teki ja sano.
Tuli sellanen olo, että olis tehny miel hankkia haulikko ja tarpeeks panoksia, pistää ne kusipäät jonoon ja muistuttaa niitä kaikesta mitä ne teki mulle.
Mie en ole sellanen ihminen, että haluaisin satuttaa toisia. En mie ole ikinä ajatellu lähteä millekään "kostoretkelle", koska se ei auta mitään. Mut jumalauta, että joskus tekis mieli. Etenki paniikkikohtauksen aikaan.
Pelottavinta tossa on se, että jos toi kohtaus olis ollu jossain muualla ku kotona ja joku niistä kiusaajista olis tullu aukomaan päätään, mie en tiedä mitä mie olisin tehny. Tuskin olisin vaan kävelly ohi ja antanu sen olla.
Ehkä osittain siks mie toivoisin, että täällä olis joku, joka ymmärtää. Sellanen ihminen saattais nähdä ne vihanpunaset demonisilmät mitkä loistaa muun naamasta, ku mie haluan tehdä jotain, mitä mie en oikeesti todellakaan halua. Ehkä sellanen kaveri vois nykästä vähän hihasta ja palauttaa mut maan pinnalle ja sanoa, että kaikki on oikeesti ihan hyvin, ja etten mie enää ole yksin.
Ja ihan tällee btw. Unirytmi meni päin puuta heti, ku parannuin. Nimimerkillä moi, heräsin äsken unihalvaukseen. Ja sellanen iski sillonki ku yritin nukahtaa, minkä takia valvoin jonneki aamuyhteentoista. Vittumeneehermot. Ei tässä muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti