Ihan ku mie nukkuisin ja heräisin aina välillä.
Mikään ei tunnu miltään. Sitte jos mie oon tosi surullinen tai tosi vihanen, mie ikään ku tunnen taas ja herään eloon. Tosi vaikee selittää...
K on raivonnu mulle koko päivän. Sillä on itellään paha olla, koska sillä kasaantuu kaikki paska niskaan. Ja mie en voi mitenkään auttaa sitä, onnistun vaan pahentamaan sen oloa. Sanon aina väärät asiat, mitä ei pitäis ja sitte se raivoaa vähän lisää. Ja toisaalta mie haluaisin repiä koko maailman kappaleiks sen takia, että sitä on satutettu.
Yläasteella yks syy mennä kouluun kiusaajien keskelle oli se, että K:ta kiusattiin, eikä kukaan muu puolustanu sitä ku minä. Mie olin se, joka asettu sille suojakilveks. Mut vähä liian myöhään. Enkä miekään ollu aina paikalla. Ja K:ta satutettiin. Mut mie kykenin tekemää ees jotain.
Ja nyt maailma potkii päähän, enkä mie voi tehdä mitään. En edes olla tukena, koska sanon aina vaan väärät sanat.
Mie en oo pitkään aikaan tuntenu itteeni näin avuttomaks. Väsyttää, inhottaa. Itkettää. Itse asiassa oon itkeny noin puol tuntia vaan tän takia. Ja toisaalta tunnen itteni niin vahvaks, että voisin pistää koko kaupungin palasiks.
Onks tää kaikki mitä mussa enää on? Viha ja suru? Muina aikoina mie en tunne mitään, enkä tunne olevani elossa. Sitte ku mie oon tosi surullinen, tai tosi vihanen, mie herään henkiin. Tekis miel viiltää ihan vaan sen takia, että kattoisin tuntuuko se miltään.
Ja siihen viiltelykierteeseen en enää halua.
Äh, onneks psyka on kuun alussa.
Jospa vaikka avautuisin siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti