Maybe I don't fit in

Kävin M:n ja N:n kanssa remontoimassa. Matkalla hallille olin paniikissa, istuin autossa, yritin hengittää rauhallisesti, kirjottaa puhelimeen jotain sekavaa jotta saisin ajatuksia muualle, keskittyä maisemiin... Yritin kaikkea. Ei auttanu. Pelastuin sillä, että just ku ahdistus alko käydä ylivoimaseks (ja meinasin ihan oikeesti alistua pyytämään pientä pysähdystä) kuski keksi käydä kaupassa. Kurvattiin yhdelle parkkipaikalle ja pidettiin pieni tauko. Loppumatka oliki sitte lyhyempi ja se meni paljo paremmin.
Remonttipaikalla tunsin itteni ihan hyödyttömäks. Mitään varsinaista panikointia siellä ei ollu. Muutamasta asiasta olin huolissani, muttei muuta.
Kotimatkalla M tarjos mulle hampurilaisen yhdellä huoltamolla. Mie kielsin tilaamasta mitään, koska pelkäsin etten jaksa kaikkea tai panikoin ja sitte tulee huono olo jne. Eli kävin mielessäni kaikki mahdollisen kauhuskenaariot läpi. M tilas kuitenki. Se ja N söi saman aterian hiiirveellä nopeudella ja ku ne oli valmiit, matka jatku ja mie nappasin hampparin koskemattomana taskuun. Söin sen kotona, mutta en voinu mitää sille, että hävetti ku oon niin huono syömään.

Sain reissun jälkeen kuulla olleeni hyödyllinen. Siitä jäi ihan hyvä mieli, eli sinänsä kannatti mennä. Oli siellä ihan kivaaki, sitä en kiellä.

Ja pari tuntia sitte kävin kaverilla. Oltii sovittu tapaaminen yhden kuvan takia ja sain hoidettua sen, mikä pitiki. Mutta mietin koko ajan, mitä käy jos mie nyt saan paniikkikohtauksen, miten mie pääsen pois, miten mie selitän sen ja millasen hätävalheen mie keksin, jos pitää lähteä äkkiä... Kotimatkalla ajoin ite autoa ja pysähdyin pariinki kertaan tien viereen, koska ahdistus nous liian pahaks, enkä uskaltanu jatkaa matkaa, ennen ku rauhotuin.

Mulla menee hurjasti aikaa ja energiaa siihen, ku mie mietin "mitä jos". Totta kai paniikkikohtauksia tulee, ku mie mietin mitä käy jos sellanen iskee. Ja toisaalta se miettiminen ei auta mitään, koska mie en koskaan keksi mitään hyvää pakoreittiä, tekosyytä tai hätävalhetta.

Mie en osaa olla normaali. Toiset on sosiaalisia, puhuu niiku ihmiset puhuu ja osaa toimia. Mie oon syrjässä ja mietin vaan sitä, mitä kautta pääsen karkuun jos asiat alkaa mennä päin vittua. Mie en sovi ihmisten pariin, en vaan sovi. En tiedä mitä sanoa, miten olla tai minne katsoa.

M:n ja N:n kohalla se on vähä ristiriitasta. Ne tietää mun paniikkihäiriöstä ja mun mielestä osaa käsitellä paniikkisia ihmisiä tosi hyvin, ja niillä on kokemusta. Mut mie olisin hävenny silmät päästäni, jos mun olis pitäny kesken ajon pyytää pysähtymään.
En oo edes varma olisko ne suostunu.

Ja joo kyllä, oon harkinnu heti vaikuttavia lääkkeitä silläki uhalla, että niihin jäis riippuvaiseks. En tiedä kestääkö pää tätä paskaa muuten.