Mie oon sortunu tähän viiltelykierteeseen. Mie en tiedä, pääsenkö mie tästä enää irti. Viime yönä tuli muutama viilto vaan siks, ku ahdisti koko elämä ja menneisyys ja se, että oon nyt tässä jamassa. Kävin K:n luona ja lähdin kotiin kesken kaiken, koska sain paniikkikohtauksen. Vittuhyväminä.
Mie oon huomannu, että mulla on kolme "reaktiovaihtoehtoa", jotka vaihtelee fiiliksestä riippuen. Ne tulee aina sillon, ku mie panikoin, epäonnistun tai ku muuten vaan elämä potkii päähän.
Ensimmäinen vaihtoehto: Mie syytän itteäni. "Mie oon tässä jamassa siks, että olin sellanen helvetin nössö. Mie annoin ihmisten kiusata, mie en puolustanu itteäni ellen ollu totaallisesti selkä seinää vasten. Mie käytin kaiken mun energian kaverin puolustamiseen, vaikka olisin voinu pitää itteniki kondiksessa. Ehkä K olis oppinu pitämää puolensa ajan kanssa, jos olisin jättäny sen oman onnensa nojaan... Mie otin itteeni kaiken mitä niiden yli 10 vuoden ajan sanottiin. Mie olin helppo kohde kaikkine ulkonäkövirheineni. Minä, minä, minä. Vittu. Vedän itteni hirteen."
Toinen vaihtoehto: Mie syytän kiusaajia. "Millä vitun oikeudella ne kohteli minuu ku roskaa? Keitä ne kuvitteli olevansa? Millä oikeudella ne potki, hakkas, haukku ja varasteli vaatteita? Niiden takia mie aloin saada paniikkikohtauksia. Ne pilas multa monta pitkää vuotta. Toivottavasti ne kaikki jää auton alle ja kuolee." Vaikken mie oikeesti olis yhtää helpottunu, jos niille käviski jotaa ikävää. Elämä on aina yhtä arvokas, eikä se mun paniikkihäiriötä poistais.
Kolmas vaihtoehto: Mie en tiedä kumpaa osapuolta syyttäisin, vai syyttäisinkö ketään. "Jos mie joskus kävelen kadulla vesipullo kädessä ja ne on tulessa, mie juon sen veden. Koska ne on idiootteja. Ja sen jälkeen mie juoksen auton alle. Koska miekii oon idiootti."
Viiminen vaihtoehto kuulostaa järkevimmältä. Yksikään noista ei ole hyvä, vihaamisessa ei ole mitään hyvää. Mut mie en osaa olla sellanen kiltti pikku pyhimys, etten ajattelis ikinä mitään pahaa, enkä olis katkera. Koska mie olen. Mie olen helvetin katkera.
Aina tämmösissä paniikkitilanteissa se katkeruus nousee kaikkein selviten pintaan. Tulee aina salaa toivottua, että joku jäis auton alle. Fiiliksestä riippuen toiveen kohteena olen joko minä ite, tai joku niistä kusipäistä. Vaikka edelleen tiedän, ettei ne sitä ansaitse. Ei ne tätä suunnitellu. Ei ne heränny kouluaamuna silleen, että hei "mitäs tänään tehtäis, että toi tyyppi ei aikuisena uskalla elää?"
Silti mie olen katkera.
Ja se on kuluttavaa.
Ehkä mie ajan kanssa pääsen tästä eroon.
Toisaalta viha on vahvistava tunne ja se syrjäyttää paniikin. Ehkä mie en halua päästä eroon.
Aaaaperkele mie oon sekasin.
Et ole yksin noiden tunteiden kanssa, mulla menee myös aika saman kaavan mukaan noi ajatukset. Ei oikein tiedä, kumpaa vihaa enemmän, itseään vai niitä kiusaajia. Myönnän myös olevani katkera itselle tapahtuneiden pahojen asioiden takia. Puran tunteitani mm. runoja kirjoittamalla, piirtämällä ja musiikin avulla. Viiltely helpottaa eniten, pakko tunnustaa ja sen takia siitä kai on niin pirun vaikea päästä eroon...Toivotan sulle voimia kovasti <3
VastaaPoistaKirjottaminen ja piirtäminen on hyviä tapoja purkaa ahdistusta :)
PoistaVoimia sulleki :) <3
Mä yritän olla mahdollisuuksien mukaan ajattelematta katkerasti, koska se helpottaa omaa oloa. Kuulostaa kliseiseltä ja jopa paskanjauhannalta varmasti, kun on syyttä joutunut toisten kiusaamaksi (kuten siis itsekin).
VastaaPoistaMä yllätyin siitä, kuinka vähän mitään tunteita mussa heräsi, kun kotikaupungissa käydessäni näin pari kouluaikaista tuttua. Ei mulla ollut niille mitään sanottavaa. Tuijottivat, en ole ollenkaan varma tunnistivatko. En halua enää tuhlata niihin turhiin ihmisiin ajatuksiani. Mua on helpottanut ajatus siitä, kuinka niillä ei ollut silloin joskus mitään muuta elämässään, kuin tehdä oma olonsa paremmaksi toista alentamalla. Ne ihmiset, aktiivisesti toiselle pahaa oloa tuottaneet todella, siis todella on sekä sinua että minua ja kaikki muita kiusaamisen kohteeksi joutuneita huonompia. Ihan oikeasti. Tän ymmärtämiseen on mennyt vitusti aikaa, ja yhä välillä tuntuu vaikealta ajatella näin. Oma itse on vaan niin paljon lähempänä, että sen kaiken pahan suuntaa itteensä, eikä jätä sitä niiden heiniksi joilta se on peräisin. Kai se niiden kiusaajienkin paha olo on alunperin jostain muualta, ja sillä tavalla nekin kai sitten on olosuhteiden uhreja. Jos ne ei olis kiusanneet minua, niin sitten jotakuta muuta. Joku on aina se oivallisin kohde...
Hyvä tässä tosin on puhua, kun tätä yrittää itekin vasta sisäistää ja ongelmia on aika pirusti itsetunnon kanssa. Mutta en ainakaan halua enää jatkaa sen paskan syöttämistä itselleni, mikä joskus ala-asteella muiden toimesta alkoi.
Kiitokset ihan superpitkästä-/ihanasta kommentista :') <3
PoistaNjooh, tottahan se on, että on paljo helpompi heittää katkeruus nurkkaan ja elää täysillä. Ehkä jonaki päivänä pystyy siihen :)
Voimia itelles kanssa näiden kaikkien ongelmien puimiseen <3