Tätä päivää voi kuvailla muutamalla sanalla: Kiireinen. Paniikintäyteinen. Kamala. Ja kuulin ihan hirveitä uutisia.
Aamulla piti käydä kasvattiäidin
talossa viemässä sille yks paperi. Seisoin eteisessä, yritin
vaikuttaa iloselta ja hymyillä ja nauraa kasvattiäidin ja sen miehen kanssa.
Oikeesti panikoin sitä, ku oli heikko olo, seisominen oli hankalaa
ja pelkäsin, että saan paniikkikohtauksen ja sitte pitää lähteä
pois, ennen ku pyörryn.
Mutta kestin loppuun asti, vähä vähältä
hivuttauduin kohti ovea. Juteltiin mitä juteltiin, sitte sanoin että
nyt on oikeesti pakko mennä ku on hirvee kiire. Vaikkei ollu.
Pääsin
kuitenki pois, ennen ku mitää kamalaa tapahtu.
Yritin nukkua sen jälkeen, koska yöllä
en saanu nukuttua. Tiesin, että parin tunnin päästä pitää
lähteä taas, tällä kertaa käymään äidillä ku siellä piti
käydä selvittämässä yks asia. Olin niin väsyny, että itketti –
ja turhautti ku en saanu nukuttua, vaikka kuinka pyörin sängyssä.
Teki mieli viiltää ihan vaan sen takia, että väsytti, eikä voinu
nukkua ja tiesin, että kohta pitää taas jaksaa, vaikkei oikeesti
jaksaiskaan.
Sitte alkoki se paniikkikohtaus. Kädet
alko tärisemää. Tuntu siltä, että oksennan ihan hetkenä minä
hyvänsä. Ahdisti. Oli vaikee hengittää. Teki miel perua koko
reissu, ilmottaa äidille etten tule. Mutta en perunu. Täältä
äidille kävelee 15 minuuttia ja mie lähdin 40 minuuttia etuajassa.
Kävelin lumisateessa ja yritin rauhottua. Pääsin äidille ja olin
litinmärkä, mutta edellee paniikissa.
Äidillä meni aluks ihan hyvin. Mulla
oli pien paniikki päällä koko ajan, mutta selvisin siitä eikä
olo menny liian pahaks, eikä äiti huomannu mitään.
Sitte äiti kerto sen.
Sillä on syöpä.
Mie menin ihan lukkoon, mutta se ite
otti asian aika lunkisti. Tavallaan outoa, että mie sillee
järkytyin, ku ei me kuitenkaan hirveen läheisiä olla. Kyse ei ole mistään hirveen vakavasta. Äiti ei ole kuolemassa tai mitään. Mut ei sitä ikinä tiedä...
Sellasta tänään.
Nyt haluan vaan nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti