I won't trade my pride for feeling good

Lääkepohdintoja.

Kävin psykapuolen lääkärillä. Se kirjotti kaks reseptiä, toisen pidempiaikaseen lääkkeeseen jota olis tarkotus syödä kuukausikaupalla ja odottaa, että se parin viikon syömisen jälkeen alkais vaikuttaa. Tähän hätään en muista sen nimeä. Toinen respti oli rauhottaviin (opamox). Opamoxia olis tarkotus ottaa vaan sillon, ku paniikkikohtaus yltyy niin pahaks ettei ilman rauhottavia pärjää.

Toi ei ole mitenkään hirveen ajankohtasta, koska mulla ei tällä hetkellä ole edes rahaa hakea minkäänlaisia lääkkeitä.
Pistin sossuun hakemuksen vähän normaalia myöhemmin, koska mulla ei ollu rahaa, jotta olisin päässy bussilla monen kilometrin päähän viemään hakemuksen. Soitin jopa pankkiin ja kysyin, että miksei mun verkkopankkitunnukset toimi niin, että voisin tehdä sähkösen hakemuksen. "Ei me tiedetä." Selvä. Ei voi mitään.
Lisäks mun päätöstä ei näy eikä kuulu, enkä tiedä millon rahat tulee vai tuleeko.
Eli lääkkeetki saa oottaa vielä pitkän aikaa.

Mie en tiedä, onks lääkkeiden hakeminen enemmän hyvä vai huono juttu.

Toisaalta mie vihaan näitä paniikkeja niin paljo, että haluan niistä eroon ja en tiedä mikä niihin auttais. Lääkkeitä oon yrittäny vältellä viimiseen asti, mut nyt tuntuu siltä ettei ole muita vaihtoehtoja enää.

Työkkäri halus mut lääkityksen alaseks, jotta ne saa minut töihin. Ei sillä, olishan se kiva ku vois tehdä elämällään jotain. Mut toisaalta siitä tulee sellanen olo, että niitä ei edes kiinnosta. Ne haluaa mut vaan töihin. Pitää olla niin pilvessä, ettei asiat ahdista. Kukaan ei kysy, mikä on syy niiden paniikkien takia. Lääkkeet ei vie sitä ongelmaa pois, ne vaan estää oireet.

Tai estääkö? Mistäs mie tiedän, ku en ole edes kokeillu? Voi olla, että käy niiku edellisten lääkkeiden kanssa, että ne pitkäaikaset lääkkeet vaan laukasee kohtauksia. Tai mistäs mie tiedän millasia sivuoireita niistä tulee? Tiiän ihmisiä, jotka on käyttäny rauhottavia ja niiden kanssa ei nykyään voi käydä normaalia keskustelua, ku ne on niin pihalla kaikesta. Okei, mulla ei ole aikomuksenakaan syödä niitä ku karkkeja, mutta pelottaa silti.

Tänään mie sain aika pahan paniikkikohtauksen. Meinasin oksentaa ja pyörtyä, tärisytti ja itketti. Halusin olla rauhassa ja sitte ku poikaystävä tuli väkisin puhumaan, mie rupesin vaan tiuskimaan sille. En edes tajunnu sitä sillon, mut olin kuulemma kuulostanu aika tylyltä.
Mie oon ihminen, joka tarvii omaa tilaa ja rauhaa. Välillä mie mietin, pystynkö mie ikinä normaaliin ihmissuhteeseen. Mulla on aina suojukset ylhäällä enemmän tai vähemmän ja se alkaa pikkuhiljaa tuhoamaan mun ihmissuhteita. Yritän luoda uusiaki tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, mut aina se jotenki jää. Ja ihan sama kuinka tärkeä tai hieno ihminen on kyseessä, mie jossaa vaiheessa huomaan ajattelevani, etten halua nähdä sitä. Haluan olla yksin.

Mut nyky-yhteiskunnassa ei voi olla yksin. Koko ajan pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa. Välillä tekis miel muuttaa keskelle Siperiaa ja elää siellä ilman muita.

En mie oikee tiedä miten mie sanoisin tän.

Mie oon viallinen ihminen, joka ei osaa olla toisten seurassa tai toisten kanssa. Ei se auta, että mie oon lääkityksen alla. Se saattaa poistaa ahdistuksen, mut ihan yhtä epäsosiaalinen ja epäilevä ihminen mie siltiki olen.

Ja onks se huono vai hyvä asia?
En mie edes tiedä.

Mie oon kasvanu seudulla, jolla kaikkien pitää osata pitää puoliaan. Täällä tulee hakatuks, raiskatuks tai tapetuks aika äkkiä, jos ei osaa liikkua. Enkä nyt liiottele. Tää mesta on ihan väkivaltalistojen kärjessä. Mie oon oppinu välttelemään ihmisiä, epäilemään että kaikilla on pahoja ajatuksia. Se on hyvä lähtökohta. Jos joku osottautuuki kivaks ihmiseks, se on vaan mukava yllätys.

En tiiä.

Kai mie oon ikuisesti sellanen tyypillinen köyhä slummissa kasvanu erakko, joka osaa kyllä tapella, muttei meikata itteään kauniiksi ja lähteä maailmalle olemaan ilonen.