Päätin kirjottaa, ku ei oo nyt muutakaan tekemistä.
M ja N tartti yhden paperin, joten kävin siellä. Juteltiin N:n kanssa (M lähti asioille) ja juotiin kahvit. Oli hauskaa, molemmat kiitti kansion tuomisesta ja oli kiva jutella N:n kanssa. Sit sinne tuli hirvee lössi ihmisiä ja oli pakko lähteä karkuun.
Kotimatkalla iski ahistus. Kuuma ilma oli eka aiheuttaja mikä tuli mieleen, koska meijän autossa ei ole ilmastointia, enkä mie ole ikinä tullu helteiden kanssa toimeen. Mulla on liikaa vaatteita päällä, ku en kehtaa käyttää avokauluksisia paitoja, T-paitoja, hameita tai shortseja tai tai... Toka vaihtoehto on se kahvi, mikä laukasee paniikkioireita ja en yleensä juo siitä syytä. Sillä kertaa join, koska se oli kaadettu valmiiks, enkä kehdannu kieltäytyä. Ajattelin naiivisti "ei se joka kerta oireita laukase, ehkä tää on sellanen kerta".
Joka tapauksessa istuin pari minuuttia myöhemmin liikennevaloissa, ku iski se pelottava ahdistuspaniikkiolo. Valot pysy punasina, autoja kulki ohi ja mie olin jumissa. Kiroilin itekseni ja yritin manata niitä valoja vaihtumaan, vaikka mie oon yleensä hiljanen ja rauhallinen kuski. Pääsin valoista ja ajoin seuraavalle pysäkille. Kykin siinä, ennen ku olo oli niin hyvä, että uskalsin lähtä jatkamaan
Toi kokemus jäi tietysti mieleen. Tänään kävin hakemassa kaverin ja sen serkun yhdestä talkootapahtumasta. Ajoin sinne pitkää mettätietä ja mietin, mitä käy jos taas rupee ahdistamaan. Noin ei ikinä sais ajatella. Laitoin viestiä, että myöhästyn hetken. Ja sen "hetken" mie istuin (jälleen kerran) pysäkillä juoden noin tuhat litraa vettä ja kiroamalla kesähelteitä.
Mie oon ollu aina ilonen siitä, että voin paniikkihäiriöstä huolimatta ajaa autoa. Nyt vaikuttaa siltä, että seki alkaa olla vähän niin ja näin.
Joka tapauksessa oon ilonen siitä, että uskalsin lähteä noille visiiteille. Sain niistä hyvää palautetta ja pysyypähän ajotuntuma hallussa.
Kotona ahdistaa lähes koko ajan. En halua syödä tai juoda mitään sen ahdistushuonovointisuuden takia (mikä toisaalta vaan pahentaa asiaa), mut jostain syystä alkaa ahdistaa aina syömisen jälkeen. En tiedä miks. Vieläki olis puolet päiväruoasta kaapissa, ku en voinu syödä kaikkea kerralla.
Ja kasvattiäiti ottaa päähän. Se valittaa, etten mie ole vastuuntuntonen tai itsenäinen, mutta se ei ite pidä kiinni sovituista asioista.
Karkeesti kuvio on tämä: se hankki meille koiran vuosia sitte, eikä kysyny multa. Se mm. kiels koiranpentua tulemasta mun huoneeseen, koska "se on mun koira, ei sen sun huoneessa tarvi olla". Mie en saanu ruokkia sitä, en leikata sen kynsiä, enkä kyllä mitään muutkaan. Lenkitin sitä sillon ku kasvattiäiti ei jaksanu.
Nyt ku porukat on eronnu, koira jäi isälle. Koira on mulla ja poikaystävällä joka viikonloppu, ku iskällä on viikon lopulla reissuja, joille koiraa ei voi ottaa. Ja ylläri, kasvattiäiti ei enää otakaa siihen mitään kantaa. Jos tulee jotain eläinlääkärikuluja, se ei ota niihinkään kantaa, vaikka niin on sovittu.
Eilen synty hirvee tappelu asiasta, ku kysyin (ihan nätisti) että millon se seuraavaks ottaa koiran hoitoon. Siitä alko huutaminen "mie otan sen hoitoon jos haluan, ja jos niin käy ni ilmotan isällesi, en sulle - en oo sulle tilivelvollinen. Kohta en koske koko koiraan, tehkää mitä lystäätte." Vai niin. Onneks mie ja isä huolehditaan. Muuten se olis nyt ties missä.
Ei mulla hirveesti sosiaalista elämää ole, mutta ku lähes kaikki mahdolliset menot mitä vois olla, olis viikonloppusin ku ihmisillä on aikaa. Sillon mie en pääse lähtemään, koska oon jumissa ton koiran kanssa. (Se on yhdestä syystä sellanen, ettei sitä voi jättää pitkäks aikaa yksin. Se ei siis hauku tai mitään, vaan takana on yks toinen syy mitä en tässä selitä). Lisäks poikaystävä ei hirveesti tykkää ku koira tulee hoitoon. Se pelkää, että koira kuolee koska kasvattiäiti aikoinaan ruokki sitä huonosti. Poikaystävä ei halua käyttää koiraa ulkona koska "en haluu lenkittää vieraiden koiria, jos ne kuolla kupsahtaa kesken lenkin". Se ei halua edes taluttaa sitä ja heti jos tulee jotain pientä (esimerkiks koira pitää kuivata sateen jälkeen) se toteaa "itepä otat sen aina tänne!" Joo tajuan pointin, mutta mie haluan auttaa isää, että se pääsee lähtemään.
Mut kasvattiäidin kanssa on muutenki ollu aina vähän ongelmia. Oon tosi ilonen siitä, että se muutti pois. Mutta toisaalta toivon, että mulla olis pokkaa katkasta välit siihen ihan kokonaan. En tee niin, koska se aiheuttais vähän kränää perhepiirissä (kokeiltu on), mut toisaalta en jaksa sitä, että aina ku se ottaa yhteyttä, se haluaa vaan tapella.
Okei, en tiedä miks kirjotin tänki.
Kuhan halusin avautua jostain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti