Ja nyt se edellisessä merkinnässä mainittu romahdus sitte tuli. Mie en tajua miks tää kaikki tapahtuu. Mulla on asiat hyvin, mut toisaalta taas tuntuu siltä ku vois hypätä sillalta alas.
V: Tätä merkintää ei kannata lukea jos tietää masentuvansa helposti huonoista asioista, uutisista ja maininnoista ja/tai ottavansa vaikutteita. Ts. älä kuuntele surullista musiikkia, jos se tekee sut surulliseks.
P.s. mie oon niin vittuuntunu K:n puolesta, että voi olla aikamoinen itkupotkuraivarimerkintä.
Ok here we go...
Mie oon nyt noin kolme tuntia itkeny, ollu siinä "viillän, en viillä, viillän kuitenkii, viillän vähäsen, no voi vittu ei olis pitäny, viillän lisää" -kunnossa. Nyt mie panikon. Aluks istuin kylppärin lattialla itkemässä saksien kanssa.
Pitää kohta herättää poikaystävä. Mie en uskalla olla itteni kanssa enää yksin. Mie en oikeesti enää tiedä mitä mie teen.
Mie en enää ymmärrä itteäni.
Miten mie voin samaan aikaan olla vahva ja selvitä kaikesta paskasta, ja samalla kuitenki romahtaa pienistäki asioista? Miten mie voin haluta olla kiltti kaikille ja ajatella, että kaikkia pitää kohdella hyvin - ku samaan aikaan mie haluaisin kuristaa kaikki, jotka sanoo mulle vääriä asioita. Mie tiedän, että asiat on hyvin. Silti mie haluan kuolla.
K:lla on tilanne, joka masentaa minuuki ihan helvetisti. Sille tarjottiin töitä kolmen tunnin ajomatkan päästä. Se ilmotti, ettei voi ottaa sitä paikkaa koska sillä ei ole autoa ja se paikka on keskellä mettää niin, ettei sinne mene bussiakaan. Se sai karenssin ja sosiaalitoimisto hylkäs sen hakemuksen. Nyt se stressaa sitä miten se, no, elää. Joo, ton uuden paskalain mukaan kolmen tunnin matka on pakko hyväksyä. Mut oikeesti, mitä helvettiä?! Mikä vitun järki tässä on?!
Miks mie yritän parantua...? Miten kukaan selviää tämmösessä maassa, näiden asioiden ja näiden päätösten kanssa? Kuinka ahtaalle ihmiset ajetaan? Ja tekeekö ihmiset mitään (ei...) vai heräänkö mie joku aamu siihen, ku uutisista ilmotetaan miten jotkut siviilikapinalliset on pommittanu eduskuntatalon palasiks ja ampunu tuhansia ihmisiä?
Ne kusipäät jotka kiusas minuu koulussa ja aiheutti mulle paniikkihäiriön... Mie tiedän mitä ne nykyään tekee. Suurin osa niistä on lähihoitajia (mihin musta ei ikinä ollu vaikka yritin, koska en ensinnäkään päässy kouluun ja en uskalla olla ihmisten kanssa näiden paniikkien takia).
Mie ajattelen, että hyvä ku niillä kiusajilla on hyvä elämä. Suurimmaks osaks mie en edes oo katkera niille, mietin, ettei 15-vuotiaat tiedä mitä ne tekee. Ja nyt tämmösissä vaiheissa mie haluaisin rakentaa kirjepommin ja lähettää sen niiden postiluukusta. Jos mie olisin psykopaatti, olisin varmaan tehnyki sen.
Samat tyypit kiusas K:ta. Se ottaa sen raskaammin ku minä.
Mie lupasin suojella sitä.
Mut mie en ollu koulussa joka päivä ja se oli yksin. Se oli kohde, jos kukaa ei asettunu vastaan. Ja vaikka mie asetuin aina ku olin paikalla, se ei riittäny. K on rikki. Mie en voi mitenkään auttaa sitä. Perkele.
Toisaalta, en voi sanoa poikaystävälle miten paljo ahistaa. Viimeeks se pahotti mielensä siitä, etten mie ole onnellinen sen kanssa ja ettei se "ole tarpeeks". Mutta ku ei kyse ole siitä...
M ja N ei ole pitäny mitään yhteyttä aikoihin. Minut on helppo unohtaa. En tiedä miks. Kai mie voisin astuu syrjään kokonaan ni asia hoituis sillä, eikä mun tarvis aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kysyy miten menee.
Miks vitussa mie aina välitän ihmisistä?
Mitä vittua mie teen mun elämällä?
Ja kuinka kauan mulla enää on sellanen?
Kaikki on sekasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti