Tätä kirjottaessa on kaikin puolin niin sekava olo, että tän tekstin joutuu varmaan alottamaan tuhat kertaa alusta, ennen ku tää päätyy julkasuun jotenkin ymmärrettävässä muodossa.
Viime yö oli todella, todella hankala.
Alotin merkintää, mihin olin vähä kirjottanu ylös asioita, joita kiusaajat teki sillon aikoinaan. Oli tarkotus kertoa vähän siitä, miten minuu on kiusattu. En ehtiny ees kirjottaa paljo mitään. Tein listan oppilaista ja opettajista, jotka kiusas ja kirjotin viereen mitä ne teki ja miks. Ei siis edes mitään järkevää tekstiä, pelkkä lista, että muistan mitä kirjotan.
Se oli henkisesti raskasta, raskaampaa ku mie olisin ikinä osannu kuvitella. Oon mie niistä asioista joillee ihmisille puhunu ja maininnu, mut nyt ku niitä rupes miettimää ihan tosissaan... En tiiä. Se oli vaikeeta.
No, mie sitte typeränä kävin miettimää niitä juttuja liikaa ja menin entistä syvemmälle sinne menneisyyteen. Olis pitäny sulkea tietokone ja päästää irti, mutta mie en tajunnu. Mie ajattelin naiivisti, että ei se voi niin vaikeaa olla.
Sitte mie sain paniikkikohtauksen. Ensin oli vaan vähän kuvottava olo ja sydän hakkas, ku mietin niitä aikoja. Sitte alko oksettaa ja tärisyttämään ja menin vessaan miettimään, että tuleeko illallinen ylös vai eikö. Mie en uskonu, että pelkkien tiettyjen ihmisten, aikojen ja tapahtumien miettiminen voi laukasta niin ison paniikkikohtauksen.
En saanu koko yönä unta. Mie kiipeilin seinille, kävelin ulkona vesisateessa, tärisin ja olin varma, että tuun hulluks tai kuolen sydänkohtaukseen. Mie olin lopulta ihan sekasin ja mietin, että oon valmis tekemään ihan mitä vaan, jotta se kohtaus loppuis.
Jossaa vaiheessa aamuyöllä mie tajusin, että olin raapinu käsiäni auki. Se on sellanen tapa, mikä on tullu ties mistä. Se tulee huomaamatta, sen tajuaa vasta ku olo helpottaa ja tuntee, että kättä kirvelee. Siitä sit lähti se lisäkimmoke siihen loistoideaan, että pitää hakea veitset tai sakset tai ihan mitä tahansa terävää ja vetää käsi auki. Sitte mie istuin tärisevänä myttynä kylpyhuoneen lattialla saksien kanssa ja itkin.
Se kipu jotenki pysäyttää sen paniikkikohtauksen, riuhtasee siitä irti tai jotain. Mie tiedän, että se on typerää. Mie tiedän, että siitä on enemmän haittaa ku hyötyä. Mutta se auttaa lopettamaan ne kohtaukset, enkä mie muutakaan keinoa keksi.
Tää ei ole enää tervettä.
En haluais todellakaan alkaa millekään diapam-kuurille, ku pelkään sitä psyykkistä riippuvuutta ihan liikaa. Mut kai se pitää. On se parempi, ku tämä.
Ja yks jännä juttu tapahtu. Kaiken sen tärinän, ahdistuksen ja vihan keskellä mie huomasin miettiväni, ketkä minuu vihaa. Mie ihan oikeesti kävin mun ystäviä ja tuttavia läpi, mietin mitäköhän ne musta oikeesti ajattelee ja mitäköhän kukaki sanois, jos näkis minut sellasessa tilanteessa. Se tuli ihan pensaan takaa koko ajatus. "Ne varmaan vihaa minuu, ku mie oon tämmönen. Ne puhuuki mulle vaan sen takia, että sitte ne voi ottaa yhteyttä jos ne joskus tarvii jotain." Ihan harhasia ajatuksia.
Ja jotenki oon alkanu miettimään sitäki, että mitä mie teen, jos joku tuttu löytää tän blogin, osaa yhdistää minut näihin kirjotuksiin ja... Ja nii, mitä sen jälkeen?
Ja ton yön jälkeen vähän väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti