Follow the madness

Ihan ensin: Täällä on kolme lukijaa, isot kiitokset kaikille tasapuolisesti :') <3

Toisekseen: Tää teksti on ihan sairaan pitkä, vaikka yritin lyhentää sitä. Ja mulla on kamalan huono omatunto siitä että postailen tänne näin usein näin pitkiä tekstejä, mutta ku ei mulla oikeesti ole muutakaan tekemistä. Ihan kiva, jos joku jaksaa lukea siitä huolimatta - ja kommentoidakin saa (:

Tänään mie istuin työvoimatoimiston erikoisosastolla juttelemassa tulevaisuudesta. Toinen työntekijä kysy, että onko mulla huono olo ja myönsin, että olen pienessä paniikissa. Siihen toinen ”joo mie näen ku sun kädet tärisee” ja mie pistin kädet hihoihin piiloon.

”Ootko sie pettyny, ku et päässy (taaskaan) kouluun?” - Joo en ole.

”Ootko miettiny, millon seuraavaks haet ja minne?” - En ole. (Tähän teki miel sanoa, että en jaksa enää yritää ku oon epäonnistunu niin monta kertaa, et haluaisin vaan ryömiä johonki kuoppaan ja kuolla sinne.)

Toinen näistä työntekijöistä ihan selvästi inhoaa minuu. Siitä tuli varmuus ku se tokas (sanasta sanaan) näin: ”Niin no kyllä me ajateltiinkin, ettet sie sinne kouluun pääse ja ettei myö päästä susta eroon.”

Kiva. Kiitos.

Lopulta ne päätti, että ne yrittää ettiä mulle duunipaikkaa lastentarhasta.

Nyökkäsin, ku oon ollu päiväkodeissa ennenki ja ois hyvä päästä pois himasta. Ei nää paniikit lopu ikinä, jos mie eristäydyn kotiin. Toisaalta pidän tota tosi paskana ajatuksena. Mun edellinen työrupeama päiväkodissa meni siihen, että hädin tuskin jaksoin olla siellä sen sopimuskauden loppuun, koska paniikkihäiriö oli pahimmillaan. Menin vähän väliä pukutiloihin piiloon, istuin vessan pöydän alla ja tärisin.

Sitä paitsi ihan niiden pienempien, vaippaikästen lasten kanssa en osaa olla ollenkaan. Sain kuulla siitä viime kerralla, ku yks hoitaja oli ihan tyrmistyny ku kerroin etten ole ikinä vaihtanu vaippoja. Mie olen perheeni ainoa lapsi, mistä mie muka olisin saanu kokemusta jostaa vaippojen vaihdosta, haloo...?

Ja kotona menee taas niin hyvin että voi paska...

Tuttavalla on muuttohommia ja sen koira tuli siks aikaa meille hoitoon. Poikaystävä naljailee mulle aina näinä hetkinä. Mulle se koiran hoitaminen on ihan OK. Jos mie lähden koiran kanssa lenkille ja otan hihnan käteen sanomatta mitään, poikaystävä kommentoi joka tapauksessa ”Itepä olet ton koiran tänne ottanu. Onko nyt kiva lähtä viemään sitä ulos pakkaseen?” Öö, joo...?

Poikaystävä teki läksyjä, kadotti ajantajunsa ja myöhästy koulusta. Se paisko kyniä ja kolikoita lattialle ja raivos sitä, ettei mene nyt sitte ollenkaa kieliopin tunneille. Ihan ku se mun vika olis.

Oon sanonu sille, että toi esineitten paiskominen on ihan vitun pelottavaa. Siis sillon, ku se paskoo ovia ja näppäimistöään tms. Ei joku kynän heittäminen mitään vahinkoa aiheuta, mutta se laukasee paniikkikohtauksia. Koska-se-ahdistaa-että-joku-riehuu-tolla-tavalla.

Sanoin sille tosta lastentarhahommasta. Ilmotin asiasta aika varovasti, koska tiiän mitä mieltä se on. Ja olin ihan oikeessa.

"Sitte sie menet tiskaamaan jotaa paskoja astioita paskojen ihmisten kanssa, jotka nakittaa sulle paskoja pikkuhommia. Sitte sulle tulee paha olla ja mun täytyy pitää susta huolta..."

Ei pidä...

Mie en tiedä miltä musta tuntuu.

Onks kellään tämmösiä ristiriitasia tunteita/ajatuksia/tilanteita?

Mie haluan töihin, mutta mie haluan olla kotona turvassa näkemättä ketään.

Mie rakastan tota miestä ihan hirveesti ja mun elämä olis tosi tyhjää ilman sitä, mut välillä haluisin pakata tavarani ja muuttaa muualle. Sit mie aina pysähdyn miettimään että ei se kannata. Ja miten mie muka yksin pärjäisinkään...

Mie haluaisin auttaa kaikkia, tehdä kaikkea ja saada hirveesti asioita aikaan, mut toisaalta mie en jaksa, mie haluaisin vaan nukkua ja nukkua vähän lisää.

Mie vihaan itteäni ja sitä miltä mie näytän. Mie tiedän, että vihaan oksentelua ja että edellisen aterian oksentaminen ei tee musta missin näköstä. Mutta mulla on alkanu olemaa sellasia... fiiliksiä, että tekis miel. Tuntuu inhottavalta ajatella, että ensin on menny syömään jotain paskaa ja tunkemaan sitä omaan kehoonsa. Siitä haluais vaan päästä eroon, tiiättekö?

Mie tarviin tauon mun omasta elämästä.

Kiitos ja anteeksi ja propsit, jos joku jakso lukea tän.