Nonnih.
Mie mokasin.
Jänistin.
Voi vittu mikä yllätys.
Mulla oli se psykan aika. Oli tarkotus
sanoa sille, etten halua lopettaa niitä tapaamisia koska tarviin
apua, ja että mulla vaan on helvetinmoinen ongelma puhua asioistani
ventovieraalle. Ei se sitte mennykään ihan niin.
Ensin mie meinasin nukkua pommiin.
Unihalvaukset oli pitäny hereillä puolet yöstä ja ku aamulla piti
päästä sängystä ylös, olin sammuttanu herätyksen ja jatkanu
unia. Isän oli tarkotus viedä minut sinne psykalle ja se soitti
joskus varttia vaille että missä mie luuraan. Äkkiä vaatteet
päälle ja ulos, koska täältä takahikiältä sinne psykalle on ihan liikaa
matkaa autollaki.
Myöhästyin vaan sen viis minuuttia,
mut psyka oli siinä ajassa jo lähteny ettimää jotaa esitteitä.
Se loppujen lopuksi sitte tuli ja pyys minut sisään.
Se ei menny hyvin.
”Ei olla kuukauteen nähty. Mitä
kuuluu?” - ”Sitä samaa.” Ei ei ei ei ei!
”Onko ollu paniikkikohtauksia?” - ”Joo.” Tavallista enemmän, tavallista rajumpia.
Auta!
”Ahdistaako?” - ”Ei just nyt.” On
ahdistanu koko viikon.
”Onko itsetuhosia ajatuksia?” - ”Ei.”
Haluun raapii käteni verille ja oksentaa noin neljästi päivässä, lasketaanko se?
Voi vittu että oon niiiin pettyny
itteeni tällä hetkellä. Kuinka vaikee on avata suunsa?
Miten mie ikinä saan apua jos en osaa
pyytää sitä?
En mie saakaan ja se on ihan mun oma vika, ku oon tämmönen sulkeutunu sanonko mikä. Tuntuu pientä katkeruutta niitä kouluaikojen kiusaajia kohtaan. Ehkä mie en olis tämmönen ihmisraunio ja uskaltaisin puhua ihmisille, jos ne olis ollu hiljaa ja pitäny mielipiteensä itellään...
Mie en ikinä tuu
saamaan apua ja mie oon aina tässä tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti