Where do you aim?

Päätin perustaa blogin siinä toivossa, että se auttais pitämään omaa päätä kunnossa. Tää blogi ei poikkea mitenkään muista samanlaisista. Täällä tulee olemaan paljon henkilökohtasia asioita. Joskus tulee ilosempia merkintöjä, joskus surullisempia. Tää kertoo mun elämästä siinä kulmassa, ku missä mie sen näen. Saa vapaasti kommentoida ja seurata (:

Ensin vähä taustatietoa, jotta tiedätte mistä tässä kaikessa on kysymys...

Mulla on paniikkihäiriö, masennus, sydänvaivoja ja uniongelmia. Viiltelin ennen, mutta siitä on jo vuosia. Lopetin, koska siitä oli enemmän haittaa ku hyötyä enkä enää uskonu ihmisten puheita siitä, että mun kuuluu satuttaa itteäni. En saa nukuttua (lähinnä unihalvauksen ja painajaisten takia). Käyn erilaisissa virastoissa, säännöllisesti lääkärillä ja sairaanhoitajalla, joka yrittää epätoivosesti selvittää mikä mun ongelma on. Mulle määrättiin lääkkeet, jotka lopetettiin tehottomina. Ne teki musta täyden zombin, eikä auttanu millään tavalla.

Mie en opiskele, enkä käy tällä hetkellä töissäkään. Toivon, että paniikkihäiriö antais sen verran myöten, että voisin tehdä elämälleni jotain. Ei kukaan halua töihin ihmistä, joka panikoi jos joku tulee puhumaan. Mie olen aina ollu jännittäjä, mutta muistan ne ajat, ku pystyin lähtemään pois kotoa ilman mitään ennakkoluuloja.

Ala- ja yläaste oli mulle ihan yhtä helvettiä. Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Minuu haukuttiin, syrjittiin, väheksyttiin, tönittiin, hakattiin ja potkittiin. Mun päälle heitettiin hiekkaa, kiviä, lunta, ruokaa ja tavaroita. Mun päälle syljettiin ja mun tavaroita, sekä vaatteita varastettiin. Ihmiset muistutti joka päivä mikä kaikki mussa oli vialla ja sano, että mun pitäis kuolla pois. Opettajista ei ollu apua. Niillä ei ollu voimaa tehdä mitään. Pari opettajaa vois jopa lukea näihin kiusaajiin.

Paniikkihäiriö alko yläasteella, todennäköisesti kiusaamisen seurauksena. Sillon mie en vielä tienny mistä oli kyse. Ihmettelin vaan, miks joka päivä pyörryttää, sydän hakkaa ja on huono olla.

Paniikkikohtaukset rajottaa elämää eniten. Mie tiedän millaselta tää kuulostaa, mutta joskus pelkkä kaupassa käynti tai puhelimessa puhelimen tuntuu mahdottomalta. Mie saan paniikkikohtauksia kotona, kaupassa, bussissa, kaverin seurassa, sekä tuntemattomien ja tuttujen ihmisten kanssa. Jos mie saan jonku tehtävän, mie pelkään mokaavani huolimatta siitä kuinka yksinkertanen juttu olis kyseessä.

Psykalla ei ole mitään tietoa siitä, mikä minuu vaivaa. Mie en syytä sitä. Ongelma on siinä, etten mie kerro sille mitään. Se kysyy mitä kuuluu ja mie vastaan ”ihan hyvää” tai ”sitä samaa”, vaikka tekis miel itkeä, huutaa ja hyppiä seinille. Siinä on yks tän blogin tarkotuksista. Ehkä mie opin avautumaan.

Tässä tuli varmaan tärkeimmät asiat nyt alkuun. Mie tulen käyttämään tätä blogia oman pahan olon purkuun ja ehkä pienten hyvien hetkien jakamiseen. Mulla on tapana kirjottaa paljon sanoja, mutta vähän asiaa, so beware! Kommentit on tietysti tervetulleita ja vastaan, jos sellasia sattuu ilmaantumaan.