Ei ehkä pitäis kirjottaa tänne näin usein, mutta nyt on pakko. Ja periaatteessahan mie perustin tän blogin sitä varten, että avautuisin ees jossain, jollain asteella.
Mie oon ihan kauhuissani.
Ahdistaa.
En pysty hengittämään.
Huimaa.
Rintaan sattuu.
Oksettaa.
Itkettää.
Toisin sanoen: Ahdistaa. Ihan. Vitusti.
Paniikki. Tiedossa sosiaalisia tilanteita...
Mun pitäis lähtee kohta hakemaan autoa. Autolla lähteä kaupunkiin ja mennä ottamaan M:st ja N:st parit valokuvat.
Mitä jos mie en saa otettua niitä valokuvia? En mie kehtaa ruveta komentelemaan ihmisiä, että missä asennossa niiden pitää seisoa ja miten niiden täytyy laittaa hiukset ja muuta tommosta. Ja mitä, jos mie panikoin siellä niiden luona? Tuntuu nyt jo siltä, että haluaisin vaan juosta alas parvekkeelta. Entä siellä M:n ja N:n luona? Jos mie paniikissa otan ihan vääränlaiset kuvat, en voi vaan pyytää uusia.
M ja N näkee heti, jos mulla on paniikkikohtaus... Vittu, mie oon vuosia onnistunu pitämään kaikki suojukset ja maskit ylhäällä. Ja sitte mun elämään tulee kaks ihmistä, jotka näkee suoraan mun läpi.
Nää ajomatkat kaupunkiin ja takasin on ainoat rauhalliset hetken, joina saan olla yksin, kuunnella musiikkia ja keskittyä pelkästään ajamiseen. Poikaystävä haluaa nyt iha välttämättä tulla samalla kyydillä kaupunkiin.
Se siitä rauhasta.
Lähden hakemaan autoa ja toivon kädet ristissä, että kaikki menee hyvin, etten pyörry, oksenna tai saa sydänkohtausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti