Mutta joo. Tulin avautumaan. (Mitä muutakaa ihmisen kuuluis tehdä puol viideltä aamuyöllä? Nukkua vai? Hah, ei kuulu mun arkeen...)
Kävin K:lla kylässä. Pelattiin jotain korttipeliä, jonka säännöt se opetti. Meillä oli taas vaihteeks ihan hauskaa, naurettiin paljon ja puhuttii ihan typeriä. Käytettii sen koira lenkillä, katottii leffaa... Sitä normaalia.
Sitte ihan yhtäkkiä ilman mitään varotusta, mulle iski sellanen kuuma aalto enkä kuullu mitään. No nii, nyt sitä mennään taas. Iski paniikki. En edes tiedä miks. Kaikki oli hyvin. Siis ihan oikeesti hyvin. Mun ei pitäny miettiä että mitä toi toinen musta ajattelee, tai miten mie pääsen pois jos jotaa tapahtuu. Me pelattiin ja naurettiin ja mulle iski paniikkikohtaus.
Se kohtaus oli lievä - tai ainaki pystyin pitämää sen hyvin piilossa ja rauhotella itteäni jankuttamalla mielessäni, että kaikki on kiinni vaan siitä mitä mun pään sisällä liikkuu.
Sen kohtauksen jälkeen mie vielä jäin paikalle, mikä oli yllätys mulle itelleni, koska olin jo suunnitellu millä verukkeella pääsen karkuun. Mutta mie jäin. Ja mietin edelleen, että mikä ihme iski. Ja nyt on huono omatunto siitä, että edes mietin lähtemistä. Miksen mie voinu sanoa K:lle suoraan, että nyt oikeesti tuntuu pahalta, nyt ahdistaa?
Kaikki oli hyvin! Eiks se ole tarpeeks, että mie panikoin aina ku pitää tehdä jotain, tai kokea jotain?!
Pitääkö mun pään hajota niin täydellisesti, että voin huonosti sillon ku ei ole mitään syytä?
Joo moi, en enää edes tiedä mikä mun ongelma on...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti