Your smile made my sun rise

Voi olla vähä siirappinen merkintä, mutta ei saatana, että mie säikähdin eilen...

Isä on tärkein ihminen mun elämässä. Se pysy mun kanssa, ku äiti jätti meidät. Se kasvatti minut. Se on opettanu mulle melkee kaiken mitä tiedän.
Mie harkitsin itsemurhaa yläasteella ihan tosissani. Isä oli ainoa syy siihen, etten tappanu itteäni. Mie tiesin, että mun kuolema olis ollu sille rankka paikka. En mie väitä olevani yli-ihana superihminen jota kaikki rakastaa, mutta tiedän että isä välittää. Se ei olis muuten tehny mun vuoks kaikkia niitä asioita mitä se on tehny. Sellaset asiat vaatii välittämistä.

Joka tapauksessa meidän piti nähdä eilen sillee pikasesti ku sen piti tulla käymää täällä. Sitte siitä ei kuulunukaan mitään, eikä se ilmottanu itestään. Mie en saanu sitä puhelimella kiinni. Kukaan ei tienny siitä. Kukaan ei ollu nähny sitä. Mie olin huolissani, koska se on yleensä aina tavotettavissa.

Illalla jostain uutisista tuli, että täällä lähellä oli hukkunu joku. Tuntomerkeissä sanottiin vaan, että se oli mies ja mun isän ikänen.

Mie en ole aikoihin ollu niin pahassa paniikissa. Mie itkin ja tärisin, vaikka tiesin että todennäkösesti mun isä on täysin kunnossa ja hyvissä voimissa. Tää mies siinä uutisessa oli uponnu heikoilta jäiltä ja mie tiedän, että mun isä tuntee nää vedet ja tajuaa, ettei jää kanna vielä näillä keleillä. Mun isä ei todellakaan lähtis jäälle jollaa autolla. Mie tiesin. Ja silti mie pelästyin ihan vitusti.

Isä sitte otti aamulla yhteyttä. Sen puhelin oli vaan hetkeks joutunu kadoksiin ja se siitä.
Mun teki miel hypätä sen kaulaan ku se ajo pihaan.
En mie kehdannu edes sanoa miten paljo olin säikähtäny.
Tervehin vaan ihan normaalisti, ihan ku mitään ei olis tapahtunu.

On ihmisiä, joiden vanhemmat on kuollu ja ne toivoo, että olis sanonu ne miljoonat mielessä pyörivät asiat ku vielä oli aikaa. Mun isä on elossa ja on paljo, mitä mie halauaisin sanoa.

Enks mie saa kerättyä rohkeutta siihenkään?