Pitäis lähteä K:n ja sen koiran kanssa lenkille. Tuolla sataa. K ei ole soittanu, vaikka se lupas. Mie alan panikoida.
K on ollu mun
elämässä kouluajoista asti. Sitä naista vois kutsuu mun parhaaks kaveriks. Me riidellään vähän väliä, mutta
aina tulee myös sovittua. K on todella tärkeä, mutta toisaalta en
tiedä miten kauan jaksan sitä säätöä mitä meijän ystävyys
tuottaa. Välillä se sattuu. Eihän ystävyyden pitäis sattua?
Meillä on usein todella hauskaa
yhdessä. Sitäki kiusattiin koulussa. Silläkin on huono itsetunto.
Sitäki ahdistaa. Aina välillä. Meillä on jonku verran yhteisiä
kiinnostuksen kohteita. Välillä käyn siellä kahvilla. Välillä
käydään kävelyllä. Jos sillä on murheita, se kertoo niistä
mulle.
Välillä sen ystävät ottaa siihen
yhteyttä. Ne käy baareissa, risteilyillä ja festareilla, tekee
niitä hauskoja asioita. Sillon K ei pidä yhteyttä minuun. Joskus
se tulee takasin ja kertoo miten hauskaa niillä on ollu. Mie
kuuntelen ja nauran aina niissä kohdissa missä pitää, vaikka mun
tekis mieli huutaa ”etkö tajua, että minuun sattuu kuulla?!”
Mie en ole ikinä ollu noiden
sosiaalisten reissujen ystävä ja on ihan kiva olla poissa niistä.
Mut toisaalta mie olen kateellinen. Mun pitäis olla ilonen sen
puolesta.
Mutta mie oon kateellinen. Mie olen ihmishirviö.
Yritin kerran viettää iltaa K:n ja
sen ystävien kanssa. Istuin sohvalla yksin, ku ne veti kännejä ja
naureskeli sisäpiirinvitseille, mistä en tajunnu mitään. Ne puhu
ihan ku mie olisin ollu joku huonekalu.
Sillä kerralla keksin naurettavan
tekosyyn ja lähdin kotiin. Karkuun. Myöhemmin K soitti mulle
ympäripäissään. Ne olis tarvinnu kyydin kapakkaan. En lähteny. K
löi mulle luurin korvaan.
Mie järkytyin miten erilainen K oli
siinä seurassa. Esittääkö se jotain muuta ku mitä se oikeesti
on? Ja kummassa porukassa se on luonnollinen? Niiden, vai mun kanssa?
K vakuuttelee, että se luottaa muhun
ja että mie olen sen paras ystävä. Se kuulemma kertoo mulle
asioita, joista ei puhu muille. Mie en pysty puhumaan sille mistään.
Mie oon sulkeutunu, enkä luota siihen täysin vaikka ollaan tunnettu
10 vuotta. Ajattelen vaan, ettei sitä kiinnosta. Jos mie jäisin
auton alle, ei se sais tietää ku ehkä joskus viikon päästä.
Tuliskohan se edes hautajaisiin?
Välillä K unohtaa minut. Monesti
ollaan sovittu jostain, mutta sen tapoihin kuuluu tehdä oharit ja
jättää tulematta. Pahinta on se, ettei se koskaan ilmota. Parina
kertana ollaan käyty jossain ja se on sanonu, etten saa merkitä
sitä minnekään facebookin päivitykseen, koska se on luvannu olla
jonku toisen kanssa, muttei jaksa nähdä tätä henkilöä. Sillon
mie mietin, kuinka monta kertaa se on mulle tehny niin? Kuinka
monesti se on väittäny olevansa muualla tai kipeenä ja oikeesti
menny jonku toisen kanssa johonki?
Mie en luota siihen ihmiseen niin hyvin
ku pitäis. Välillä tuntuu, etten tunne sitä ollenkaan. Mutta mie
tarviin sitä. Mie haluun pitää sen mun elämässä, vaikka se
kohtelis huonosti. Mie haluun pitää sen mun lähellä, vaikka se
tekis mitä. Se on ainoa ihminen, joka ehkä tietää miltä musta
tuntuu.
Ja miks mie huijaan itteäni?! Mie en
puhu mun tunteista ihmiselle, jonka oon tuntenu 10 vuotta. Miks mie
kuvittelen, että voisin puhua kaikkein raskaimmista asioista
psykalle, jota en tunne ollenkaan ja jonka näkeminenki saa mun olon
kiusaantuneeksi?
Sori, meni aika henkilökohtaseksi. Mut
oli pakko kirjottaa jotain, jonnekin.
Olisin voinu ehkä kirjottaa tän K:lle
ja sanoa, että sattuu. Että pelottaa menettää se.
Se vetäis herneet nenään, eikä
puhuis mulle enää ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti