On taas paljo asiaa...
Ensin, ääääärimmäisen huono omatunto. En saanu viime yönä nukuttua, joten otin päiväunet. Ku poikaystävä tuli kotiin, se oli käyny kaupassa ostamassa meille jotain keksejä ja energiajuomaa ja olis halunnu kattoa jotaa sarjaa koneelta. Mutta mie vaan nukuin. Mie oon maailman huonoin tyttöystävä.
Mie kävin siellä työhaastattelussa. Se meni (mun mielestä) todella hyvin, vaikka alussa olin ihan paniikissa. Se haastattelija sano, että vaikutan reippaalta, ahkeralta ja mukavalta ja että se ottaa mut sinne mielellään heti, kun vaan saadaan paperit kuntoon. Loppuun se johtaja esitteli mulle paikat ja sovittiin, että pääsen sinne vanhempien lasten ryhmään. Sain tietää, että samassa ryhmässä on hoitaja, joka oli siellä jo sillon ku viimeeks olin työharjottelussa :) Toisaalta kiva tietää, että siellä on tuttuja, toisaalta se on vähä kiusallista.
Hymyilin koko loppupäivän, koska olin varautunu siihen että se johtaja on joku hapannaama, joka vihaa minuu heti ensinäkemältä.
Ja nyt torstaina työvoimatoimiston erikoispuolen ohjaaja soitti mulle. Se kerto, että työt alkaa maanantaina. Ens maanantaina.
Ensin iski tietysti paniikki. Mitä jos en pysty olemaa siellä? Mitä jos mie romahdan siellä niiden lasten keskellä?!
Tää ohjaaja sano heti puhelun alkuun, että tehdään sopimus ekaks vaan yhdelle kuukaudelle ja katotaa sen jälkeen miten mun vointi sallii jatkaa siitä eteenpäin. Ja se lisäs, että voin soittaa sille heti jos tuntuu siltä, etten jaksa sitä kuukautta. Okei, helpotus, ei tarvi painaa itteään ihan äärirajoille. Se ohjaaja on tosi rauhottavan olonen ihminen.
Eli viikonlopun aikana pitäis hankkia sisäkengät ja päättää teenkö sinne eväitä, vai oonko vaa syömättä. Sit pitäis tapella kaikkien papereiden kanssa ja järjestää raha-asiat, ettei virastot pääse perimää mitää takasin ja saan korvaukset työajalta.
Mie vihaan raha-asioita. Ne on jotenki kamalan ahdistavia. Mun pitäis saada hankittua lomake, jolla saan pistettyä työtoiminnan hakemuksen menemään, mut seki tuntuu ihan ylivoimaselta.
Asiasta kahvinkeittimeen, mie kävin psykan lääkärissä. Mulle määrättiin uudelleen sama lääkitys, jota söin aikanaan masennukseen ja jonka lopetin, koska se teki musta ihan zombin. Nyt mie rupeen syömään sitä uudestaan, koska se kuulemma auttaa paniikkihäiriöön.
Kyllähän se lekuri sano, että menee viikkoja ennen ku se vaikuttaa, mut ei se muitakaa lääkkeitä mulle halua määrätä, koska tästä ei tullu viimeekskään mitään sivuvaikutuksia. Eli tää on niinsanottu varma valinta.
Tuntuu tosi ristiriitaselta. Lopetin sen lääkityksen viimeeks ite, enkä ole ottanu sitä vastaan vaikka psykalla on ehdotettu monta kertaa. En halua. Ja nyt mie kuitenki sorrun siihen taas. Mut ehkä se auttaa. Kokeillaan.
Pari päivää aikaa hoitaa asioita, hermoilla ja panikoida ennen maanantaita. Sitte pitää hymyillä ja olla reipas, ehkä syödäki siellä jotain. Ens viikon alussa sitte hakemaa lääkkeet apteekista.
Kyllä tää tästä, jos saan voimia jostain ja pystyn pitämää itteni kasassa.
Nyt voisin hukuttaa ajatukset johonki, tehdä ruokaa (kolmen aikaa yöllä, jee) ja miettiä miten korvaan poikaystävälle sen, että oon idiootti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti