Aattelin kertoa vähän siitä, kuka ja
mikä mie olen. Mie en rupee erittelemää asioita liikaa siitäki
syystä, ettei kaikki selvitä heti kuka mie olen.
Mut mitäs mie kertoisin...
Mie oon 20-vuotias nainen, asunu koko
ikäni Etelä-Suomessa, samassa kaupungissa. Eli pienet on piirit.
Oon perheen ainoa lapsi ja ollu yksinäinen penskasta asti.
Mulla ei ole peruskoulun lisäks
minkäänlaista koulutusta. Oon hakenu kouluihin sillon ku on ollu
voimia (yleensä paniikkihäiriö on estäny jo pääsykokeisiin
menemisen), mutta siitä huolimatta en ole koskaan tullu valituksi.
En tiedä oonko tyhmä vai onko vaa huonot mahikset.
Mulla on todettu masennus, uniongelmia
(tarkottaa lähinnä unihalvauskohtauksia) ja paniikkihäiriö.
Lisäks sydämessä on jotaa häikkää, mut lääkärit ei ole saanu
selville mistä ne johtuu. Kaikki oireet sydäntä lukuunottamatta
alko yläasteella.
Vanhemmat eros ennen ku mie opin edes
kävelemään.
Joskus iskä löys äidin baarista,
minne se oli raahannu minutki. Iskä haki minut itelleen vähän
väliä. Muistan hämärästi, että äiti vei minut kerran yökylään
yhteen pelottavaan ja suoraan sanottuna saastaseen paikkaan (siinä
talossa ei oltu siivottu 35 vuoteen). Muistan, miten äiti ja sen
nuoret miesseuralaiset vilkutteli mulle ovelta ja jätti minut sinne.
Nukuin siel sohvalla yön ja heräsin vähän väliä siihen, ku
hyönteisiä kiipeili mun päällä.
Eron jälkeen isästä tuli mun
huoltaja. Äidin kanssa nähdään säkällä kerran pari vuodessa,
muttei olla kovinkaan läheisiä.
Minuu on kiusattu eskari-ikäsestä
asti. Ku mie olin ihan penska, mulle tehtiin pään alueelle
leikkaus, jonka kirurgi sössi oikee kunnolla. Se epäonnistuminen
vaikutti mun ulkonäköön ja semmonen kummajainenhan on kaikille
helppo pilkan kohde. Kesti vuosia että tää 'poikkeama' saatiin
korjattua, mutta vahinko ehti jo tapahtua. Pahimmillaan kiusaaminen
oli yläasteen lopussa. Siitä kiusaamisesta teen myöhemmin kokonaan
eri postauksen, siitä on sen verran paljo asiaa...
Mitäs vielä?
Mun lähipiiriin kuuluu isä,
poikaystävä ja paras kaveri K. Lisäks pari muuta tuttua, enemmän
tai vähemmän tärkeitä. Kellekään en oikeastaan puhu siitä,
miten oikeasti menee. Eikä ne näytä myöskään arvaavan. Se on
osittain hyvä, osittain huono asia.
Mie hakeuduin psykan hoitoon
oma-alotteisesti joskus 2-3 vuotta sitte, koska halusin saada jotaa
apua. En vaan jaksanu sitä, että oli koko ajan huono olla. Pääsin
psykalle ja työvoimatoimiston erikoislinjalle, mut ei siitä mitään
isoa apua ole koskaan ollu. Tänään sain kuntouttavan työtoiminnan
nimikkeellä harjottelupaikan päiväkodissa ja oon varma siitä,
että taukopäivistä huolimatta romahdan kasaan.
Siin taiski olla mun hohdokas elämä
tiivistettynä.
Ei mulla muuta, öitä kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti