Tiedän, että tänne on tullu kirjoteltua vähän tarpeettoman usein. Pakko tulla vinkumaan uudestaan, vaikka edellinen päivitys tais olla viime yönä. Ahdistaa ihan liikaa ja parempi kirjottaa sen sijaan, että tekis jotain typerää.
Sitä ennen: Tervetulotoivotukset ensimmäiselle lukijalle :) Mukava tietää, että joku jaksaa lukea mun höpötyksiä...
Asiaan. Koska eilen iski loppumaton tylsyyskohtaus, mie yritin lähteä kävelylle. Oli tarkotus lähteä jonneki todella kauas, koska joskus käveleminen vaan on niin rentouttavaa. Pääsin läheiselle joelle. Siellä maailma alko pyöriä silmissä ja mun oli pakko kyykistyä keskelle jalkakäytävää. Olin ihan varma, että taju lähtee siinä paikassa.
Ketään ei kiinnostanu. Toisaalta hyvä, koska olis ollu ihan äärimmäisen kiusallista, jos joku mummeli olis tullu kyselemään. Toisaalta taas tuntu ihan vitun pahalta, että mie puoliks makaan siinä ja autot vaan ajo ohi. Jos mie olisin lyyhistyny siihen, kuinka kauan olis kestäny ennen ku joku olis tullu auttamaan?
Sitte ku olo parani, hoipertelin läheiselle bussipysäkille ja tulin dösällä kotiin. Pysäkiltä kotitalolle oli matkaa muutamia satoja metrejä ja oli tekemistä, että pääsin kunnialla himaan. Nukuin kotona pari tuntia ja kaikki oli OK.
Tänään sitten joskus aamuseittemältä poikaystävä lähti käymään kaupassa. Mie nousin sohvalta hakemaan yhtä kirjaa ja putosin suorilta jaloilta lattialle. Meinasin pyörtyä. Nojasin seinään, tuijotin lattiaa ja mietin että mitähän vittua just tapahtu.
Menin sohvalle ja yritin pysyä makuulla, koska maailma heilu ihan vitusti silmissä. Sitte iski paniikki, koska oli huono olla ja sehän tietenki vaan pahens tilannetta ja huimas entistä enemmän.
Poikaystävä tuli kotiin ja näytti selvästi kiukkuselta siitä, että olin niin apaattinen. "Mie suunnittelin tän päivän ruoan ja sie sanot, ettei sulla ole ruokahalua? Pitääks mun lähtä viemään sinuu jonneki vitun terveyskeskukseen?"
Öö kiitos vaan. Ja ei pidä. Sulla ei ole edes ajokorttia. Eikä kyllä autoakaan sen puoleen. Anteeks, etten jaksa nousta ja tulla seuraks keittiöön. Anteeks, etten halua syödä, koska ruoan ajatteleminenki saa vatsan kääntymää ympäri.
Anteeks, että oon olemassa. En haluais olla.
Anteeks, että oon heikko. En haluais olla.
Anteeks, että oon sairas paska. En haluais olla.
Vihaan itteäni.
Nyt kyhjötän sohvalla kahden peiton alla kahden tyynyn kanssa, kattelen sarjoja tietokoneelta ja yritän olla ajattelematta mitään. Kaikki on OK niin kauan, ku en ole liian kauaa aikaa pystyasennossa.
Tekis miel vaikkapa tekstata parille suhteellisen läheiselle ihmiselle. Ihan vaan siks, ku tunnen itteni eksyneeks ja pelokkaaks ja haluaisin vaan puhua jollekulle. Sitte tajuan, ettei mulla ole ketään. Ei ainakaan ketään sellasta henkilöä, ketä kehtaisin häiritä...
Ja mun lääkäriä kiinnostaa tää ihan vi-tus-ti. Mulle tehtiin perustutkimukset joku aika sitte ja ku niissä ei ilmenny mitään, juttu jäi siihen. "Kyllä sie voit tutkituttaa ittes vähän paremmin, mutta se sitte maksaa koska sitä ei kaupunki korvaa. Muutama satanen siihen menee." Sori, ei ole varaa selvittää mikä mussa on vialla. Mie oonki ihan terve, hei hei!
Puolet tästä ongelmasta johtuu mun omasta päästä. Siis jos pikkasen huippaa, ei sitä tarttis tällä tavalla säikähtää. Mutta sitte mie ahdistun ja sehän vaan pahentaa tilannetta, tulee entistä huonompi olo ja oon ihan varma, että nyt mie kuolen.
Pelottavinta tässä on se, että se "mie kuolen" -ajatus ei loppupeleissä tunnu pahalta. Ainaki pääsis eroon kaikesta paskasta. Ja jos mie kuolisin vaikkapa sydänkohtaukseen, se ei tavallaan olis 'mun vika', jos tiiätte mitä tarkotan. Se ei olis itsemurha. Se vaan tapahtuis. Onnekas yhteensattuma tai jotain.
Nyt ei tule tän selvempää ajatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti