Poikaystävä pelailee tietokoneella. Se huokailee, puuskahtelee ja murahtelee vähän väliä, ku pelissä joku ei mene niin ku pitäis. Hakkaa näppäimistöä. Kiroilee, paiskoo hiirtä. Siitä tulee todella ahdistunu fiilis. Ihan ku se kohta hyppäis parvekkeelta. Mie istun hiljaa vieressä vaikka tekis miel huutaa sille, että vittuako pelaa jos se tekee siitä noin kiukkusen. Mut en mie sano mitään, koska kohta kaikki on kuitenki taas ihan hyvin.
Mulla oli paniikkikohtaus muutama tunti sitte. Kädet täris, huimas, oli huono olla ja mietin vaan sitä, että huomenna pitää olla sosiaalinen, jaksaa hymyillä ja olla mukava ja esittää, että kaikki on hyvin.
Mun olis tarkotus käydä huomenna ihmisten ilmoilla, koska oon sopinu ottavani valokuvia kahdesta ihmisestä (kuvien tarkotusta en sen enempää jaksa selitää). Olin näiden henkilöiden kanssa aika tiiviisti yhteyksissä, koska olin puol vuotta töissä samassa paikassa niiden kanssa. Jostain syystä tuntuu ihan kammottavalta, että mun pitää mennä kuvaamaan niitä. Mun pitää kertoa niille missä asennoissa niiden täytyy seistä, miten niiden hiukset on ja muuta tommosta. En mie kehtaa.
Joo tajuan iteki, miten naurettavalta tää kuulostaa.
Mikä huomisessa ja näissä kahdessa pelottaa niin paljo?
M tietää, että mulla on paniikkihäiriö. Se on toisaalta hyvä, toisaalta huono juttu... M suhtautuu siihen hyvin ja on auttanu minuu muutaman kerran. Mutta M näkee aina mun läpi. Se näkee jos mun kädet tärisee, se näkee jos mulla on huono olla. Pelottaa huomenna mennä tapaamaan sitä. Jos mie panikoin, se näkee sen. Heti. Hävettää.
Ja N tietää kanssa missä mennään. Se ei ehkä aina huomaa jos mie panikoin, mutta hävettää edes ajatella sitä kertaa, ku istuin raunioina lattialla ja tärisin ja se istu mun edessä huolissaan ja kyseli, oonko kunnossa. Sanoin automaattisesti että olen, mut eihän se sitä uskonu ku mie olin raapinu käteni verille. (Se oli siis vahinko, mie joskus teen semmosta panikoidessani).
Mietin koko ajan vaan sitä, että mitä jos mie huomenna panikoin.
Mitä jos ne huomaa?
Mitä jos ne pitää minuu ihan luuserina?
Mitä jos ne nauraa mulle?
Mitä jos ne heittää minut ulos?
Tai saatana, mitä jos Marsista tulee jättimäisiä ihmissyöjälyijykyniä, jotka sieppaa kaikki ihmiset ja myy kiinalaiseen eläintarhaan?
Toi viiminen MitäJos oli ihan yhtä todennäkönen, ku noi aiemmatki vaihtoehdot...
Yks juttu vielä, vähä edelliseen postaukseen liittyen...
Mie en yleensä ole jaksanu seurata syömishäiriöisten ihmisten blogeja. Ajattelin aina, etten kummiskaan tajua niistä mitään ku ei se asia liity mun elämään ja oon aina ollu vähä ulkona niistä jutuista.
Nyt mie oon alkanu selailemaan sellasia blogeja useamminki. En tiedä mikä mun päässä on vinossa. Mie söin tänään jäätelöä ja siitä tuli niin paha katumusahdistus, ettei tosikaan...
Ihan äsken tänne asuntoon tuli ruoantuoksua. Se tuoksu keitolta, jota äidillä oli tapana tehdä. (Mun vanhemmat on siis eronnu, enkä ole hirveen paljon tekemisissä mun äidin kanssa...) Yhtäkkiä mie muistin mun koko lapsuuden yhdessä sekunissa ja teki miel oksentaa ja hypätä ikkunasta ulos.
Apua. Mie hajoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti