Mie oon rikki.
En mie muutakaa sanaa enää keksi. Mie oon kaukana siitä millanen ihmisen pitäis olla. Mie oon ku joku raunio siitä, millanen mun pitäis olla.
Mie oon saanu paniikkikohtauksen tän viikon jokaisena päivänä. En vaan pientä kohtausta, vaan pahempia.
Mie oon ajatellu viiltelyä useammin ku kahteen vuoteen. Saattaa olla, että alotan sen uudestaan. Ainaki pelottavasti tuntuu siltä. Jos siitä ei jäis jälkiä ja jos vanhatki jäljet ei ärsyttäis tarpeeks, varmaan tekisin niin paljo useammin.
Se kipu tuntuu oikeutetulta. Se veri on jotenki tuttu tunne, ku se valuu kättä pitkin. Ja se jälkeenpäin tykyttävä kipu tuntuu jollaa sairaalla tavalla hyvältä. Sillon tietää, että on rankassu itteään just niin ku pitääki.
Viime yönä en nukkunu ollenkaan. Sain unihalvauskohtauksen heti ku yritin nukahtaa ja loppuyön mie istuin ja koomasin pöydän ääressä tuijottamassa seinää. Koko yö meni ahdistuksen kanssa, tärisin nurkassa ja tuijotin seinää. Välillä ajattelin käydä kävelyllä läheisessä venerannassa, mutta liian pitkän matkan kävely alko aina heittämää silmissä.
Mie kävin sitte päivällä kattomassa M:ää ja N:ää niiden työpaikalla. (Se on ihan OK, ne on yksityisyrittäjiä ja niiden työ on sellasta, että siellä niiden liiketilassa lappaa porukkaa vähän väliä. Ne ei oikeen ikinä ehdi käydä missään, joten niiden tutut käy sitten siellä moikkaamassa niitä).
Mie hain iskältä auton ja sillä oli joku hinku jäädä juttelemaan. Mie seisoin jalka puoliksi autossa ja halusin vaan päästä pois. Sitte ku iskä lopulta lähti, mie istuin muutaman minuutin autossa rauhottumassa. Oli yksinkertasesti niin karmea olo, etten uskaltanu lähteä ajamaan. Automatka M:n ja N:n luokse kestää noin vartin. Sinä aikana pysähdyin kahdesti pysäkille, koska oli liian paha olo, että olis uskaltanu jatkaa.
Ku mie pääsin perille, M:llä ja N:llä oli just asiakas. Mie menin takahuoneeseen juomaan vettä, istuin penkille ja tärisin siellä. Asiakas lähti ja N huuteli mulle jotain. Mie en kuullu, ennen ku se tuli siihen takahuoneen kynnykselle.
Mie olin siellä neljä tuntia, mikä oli henkilökohtanen ennätys. Sinä aikana oli hyviä ja huonoja hetkiä. Juttelin N:n ja M:n kanssa. M:n kanssa lähinnä paniikkihäiriöstä. Välillä kävin N:n kanssa tupakalla ja juteltiin niitä näitä. Muutamaan otteeseen iski pahempi paniikki ja teki miel pyörtyä, oksentaa tai itkeä. Ja mie itken todella harvoin. Nyt oli sellanen olo, että olis tehny miel romahtaa henkisesti siinä paikassa.
Mie luotan M:ään. Se on hieno mies ja auttanu minuu usein, Se ymmärtää paniikeista aika paljon ja osaa käsitellä paniikkihäiriöisiä ihmisiä. Joskus tekis miel vaan itkeä kunnolla sen olkaa vasten ja purkaa kaikki. Mut enhän mie osaa purkaa edes psykalle (jonka muuten nään ens viikolla). Mie oon sulkeutunu paska, minkäs teet.
Mie en tiedä miten mie jatkan mun elämää.
Mie en tiedä miten musta tulis kokonainen, normaali ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti