Hopeless feeling

Tänää oli sitte se eka työpäivä tossa päiväkodissa.
Ei menny ihan hirveen hyvin.

Tällä hetkellä mie oon turhautunu, kiukkunen ja ihan saatanan väsyny. Ja joka paikkaa särkee. Huimaa.

Viime yönä en nukkunu kovinkaa hyvin, niiku voitte arvata. Tätä edeltävät päivät olin ihan kauhuissani, sain paniikkikohtauksia koko ajan.

Työpäivä alko ihan hyvin. Mie löysin paikalle, löysin mun lukollisen kaapin ja paikallistin oikeen osastonki. Yks hoitaja tuli puhumaan mulle, oli tosi ystävällinen ja neuvo vähä millanen päivärytmi siellä on jne. Käytii lasten kanssa ulkona ja vedin yhtä pikkupoikaa pulkassa. Sain jopa vähä kasattua itteäni, ku jouduin komentamaan lapsia. Tuli sellanen olo, että kaikki on hyvin ja olin panikoinu ihan turhaan.

Mutta.

Lapset meni nukkumaa, eikä mulla ollu mitää tekemistä. En viittiny mennä sinne lasten nukkariin, koska niitä vahti yks hoitaja, joka mulkoilee ja äyskii kaikille, ja yritän pysyy erossa siitä naisesta. Joka tapauksessa, menin sitte kuivaushuoneeseen lajittelemaa lasten vaatteita. Kuivauskaapit oli päällä, joten siellä oli tietysti ihan helvetin kuuma. Piti päästä pois, joten menin pukuhuoneen puolelle. Siellä sitte iski paniikkikohtaus.
Istuin kaks tuntii pukkarin lattialla (ihan niiku pari vuotta sitte ku olin viimeeks päiväkodis harjottelussa). Pelasin kännykällä ja tekstasin poikaystävälle ja kaikkee tollast ihan vaa siks, että saisin ajatukset muualle. Jos sinne tuli joku, teeskentelin olevani kovinki kiinnostunu mun laukun sisällöstä (koska miks muuten mie olisin selittäny sen että istun lattialla mun kaapin vieressä)...

Tää voi olla pikkasen nolo fakta, mutta mie vihaan mun kuukautisia. Toi kipu on niin sietämätöntä. Ja nyt huom. mulla on hyvä kipukynnys, eli jos minuu sattuu, se sattuu ihan kunnolla. Ja tietysti ne alko just tuolla työpäivän aikana. Iski jumalaton päänsärky ja olisin halunnu vaa käpertyä pieneks mytyks ja kuolla sinne pukuhuoneen nurkkaan. Ihan ku joku olis viiltäny puukolla mun sisälmyksiä auki.

Pari tuntia kulu. Paniikki hellitti vähäsen. Lapset heräs. Menin viimiseks vartiks sinne osastolle ja istuin hampaat irvessä tuolilla jotenkuten suorassa ja toivoin, että se jumalaton päänsärky hellittäis.

Tasalta pakkasin kamat ja lähin kotiin. Kotona teki miel käydä itkemää. Tai nukkumaa. Mut sattu niin helvetisti joka paikkaan ettei pystyny.

Nyt ärsyttää, vituttaa, ahdistaa, itkettää ja väsyttää.
Ja sattuu, viis siitä paljonko syön särkylääkkeitä.
En todellakaan haluais mennä huomenna.
En haluais mennä enää ikinä.

Mut yritän kestää, ainaki sen aikaa, että saan sen verran päivärahoja kasaan, että ne korvaa ton hinnan mikä meni ku ostin nää sisäkengät sinne. (Pakolliset siellä). Tulis huono omatunto hankkia kengät töihin ja lähteä sieltä heti. Ei noi kalliit ollu, halvimmat mitkä Prismasta löyty, mutta silti. Periaate.

Apua. En oikeesti haluais mennä. Jos joku nyt soittais ja ilmottais että se päiväkoti on räjähtäny eikä tarvi mennä sinne enää ikinä, ei hirveest haittais...

Huomenna haen apteekista Sepramin ja alotan sillä lääkityksen. Jos se vaikka helpottais noita paniikkeja.