Beat me to the ground (Osa 1)

Mulle ehdotettiin, että voisin kirjottaa enemmän tosta mun kokemasta koulukiusaamisesta. Siitä postauksesta tulis ihan jumalattoman pitkä, jos mie kirjottaisin sen yhtä mittaa, joten mie teen tän useemmassa (varmaan miljoonassa) osassa. Tästä voi tulla vähä sekava ja jotain saattaa unohtua, mut yrittäkää pysyä kärryillä.

Alotetaas ihan alusta.

Mulle tehtiin leikkaus joskus 3-5-vuotiaana. Kirurgi sähläs leikkauksen aikana, leikkaus meni pieleen ja lopputulos vaikutti aika selvästi mun ulkonäköön, erityisesti kasvoihin. En tässä sen enempää kerro siitä, että miten, mut siinä oli monille hyvä syy alottaa kiusaaminen.

Tarhaikäsenä tää leikkauksen aiheuttama 'poikkeama' huomattiin ensin. Ne 3-6-vuotiaat lapset nimitteli ja naureskeli. Kouluikäset lapset nimitteli ja töni. Vieraat aikuiset tuli kadulla vastaan ja huuteli mulle.

Mie olin kerran leikkimässä meijän pihan hiekkalaatikolla. Paikalle tuli kaks poikaa, jotka naureskeli mun kasvoille. Ne rupes heittelemää hiekkaa ja kiviä mun päälle.

Mulle oli tietysti tarhassa opetettu, että aikuisilta voi pyytää apua. Pihan vieressä jalkakäytävällä käveli kaks aikuista ja mie huusin niille ja pyysin apua. Ne tuli pihalle. Ne lähti siihen mukaan. Ne käytti musta nimityksiä, jota siinä iässä en vielä edes ymmärtäny (friikki, mutantti, jne.) ja heitteli hiekkaa ja kiviä mun päälle. Mie juoksin lähimettään ja piilouduin sinne.

Muutama päivä sen jälkeen meijän pihalle tuli poika, joka ei laskenu minuu ja mun kaveria kotiin. Kaveri asu viereisessä rapussa ja aina ku juostiin yhdelle ovelle, se pääs pitkillä jaloillaan sinne ennen meitä ja esti meitä avaamasta ovia. Sanoin kaverille, että juostaan molemmat omille ovillemme, koska se poika ei voi pysäyttää meitä molempia. Mie lähdin ensin ja se poika esti mun kulkureitin. Kaveri pääs kotiinsa. Mie menin mettään ja olin siellä muutaman tunnin, ennen ku uskalsin lähteä kotiin. (Kaveri ei hakenu äitiään, vaikka sovittiin että ensin kotiin ehtiny hakee aikuisen pihalle).

Mie en tienny mitä mie olin tehny väärin, koska en osannu yhdistää tätä kaikkea mun kasvonpiirteisiin. Mietin vaan, että tuntemattomat ihmiset vihaa minuu enkä keksiny siihen mitään järkevää selitystä.

Se oli pienenä yhtä helvettiä, koska fyysinen kiusaaminen alko jo sillon. Mie olin palopostin kokonen kakara, enkä uskaltanu liikkua missään yksin. Pelkäsin kaikkia isompia lapsia ja halusin, että joku tuttu aikuinen on aina lähellä. Yleensä isä. Iskä oli sellanen ns. kova jätkä.

Näiden kokemusten jälkeen mie aloin ihan alunperin eristäytymään. Mie viihdyin metässä aina enemmän ja enemmän, koska se oli ainoa turvallinen paikka. Mie opettelin liikkumaan hiljaa, niin että olin turvassa vaikka siellä olis ollu muitaki ihmisiä. Mie olin yksin, ja mie pidin siitä.

Musta tuntuu, että ton kaiken aiheuttama varautuneisuus (tai mikä lie) alko näkyä ensimmäiseks jo päiväkodissa. Esim. kaikki oli ilosia ku niille laulettiin onnittelulauluja. Mun synttäreinä istuin siinä 'juhlatuolissa' ahdistuneena siitä, että kaikki tuijotti ja kiinnitti muhun huomiota, ku mie olisin mieluummin ollu jossaa nurkassa.

Mie en osaa selittää miltä se 5-vuotiaasta tuntuu. Se, ku sie oot ulkona ja mietit minne suuntaan lähdet. Mietit mitä sie leikit ja lähteekö siitä liikaa meteliä, löytääkö joku sut.

Ei mun lapsuus pelkkää paskaa ollu, en mie sitä tarkota, en. Tarhassa oli pari kaveria ja naapurissa pari. Kyllä mie siitä hengissä selvisin. Mutta se vaikutti helvetisti mun elämään.

Tää niinsanottu poikkeama on korjattu. Siihen meni vuosia ja kävin hoidoissa vielä yläasteen viimisellä luokallaki, mutta nyt se on korjattu. Siitä on silti jääny tää pakkomielle, että jos mie oon muiden ihmisten seurassa (kaverin kanssa, töissä, bussissa, ihan missä vaan), mie vaistomaisesti jotenki asetan käteni aina niin, että se peittää osan mun kasvoista. Se on varmaan tosi vammasen näköstä, eikä mulla enää ole mitään mitä tarvis peittää, mutta mie en voi sille mitään. Se tapa on vaan jääny. Jos ei käsi ole naaman edessä, ni sitte on hiukset tai huppu.

Siitä jäi tapa.

Siinä oli vissii oleellinen. Sori, että tuli taas vähän pitkä. En osaa kirjottaa lyhyesti.

P.s. Kuus lukijaa. Kiitos kaikille :) Kommentoida ja kysyä saa edelleen.