Keskuksesta soitettiin. Huominen psykan aika on kuulemma peruuntunu, koska psyka on kipeenä. Okei, sairastumisille ei voi mitään.
En tiiä oonko laiska vai mistä tää johtuu, mutta se tuntu helpottavalta. Ei tarvi mennä sinne huomenna änkyttämään.
En vieläkää ole keksiny miten voisin sanoa, että tarviin apua, että tarviin enemmän ku sen "mitä kuuluu?" -kysymyksen. Siihen mie vastaan aina "sitä samaa", vaikka haluaisin vuodattaa kaiken oikee kunnolla. Ei voi.
Mie oon liian sulkeutunu. Oon varmaan aina.
Mut sitte tän päivityksen varsinaiseen aiheeseen.
Miks mie edes yritän olla sosiaalinen? Miks mie haluaisin päästä paniikeista eroon, ku kotona on helpompaa? Yksin ei tarvi miettiä mitä muut ajattelee ja välittääkö kukaan.
Miks mie haluan olla ihmisten kanssa, ku kukaan ei kuitenkaan välitä?!
Mulla alkaa mennä usko ihmisiin. Joo I know, oon ite tollanen saamaton paska niiku tossa ylempänä lukeeki, mutta silti.
M ja N on mulle aika tärkeitä. Ne on kivoja ihmisiä ja mie ihailen niitä. Mut minuu rassaa ihan älyttömästi se, ettei ne ikinä kysy mitä mulle kuuluu. Mie tiiän miten tyhmältä tää kuulostaa, mut se häiritsee silti. Mie olen se, joka käy kattomassa niitä. Mie kysyn naamakirjassa mitä niille kuuluu. Ne ei ole ikinä ottanu yhteyttä minuu oma-alotteisesti. Ei kertaakaan.
K ja mie ollaan tunnettu kauan, niiku jotkut teistä tietääki. Ollaan suunniteltu, että otettais yhteinen tatuointi. Molemmille samanlainen. Piirrettiinki sellanen. Mut K:lla on tapana tehdä ohareita ja tavallaan koko juttu pelottaa. Hävettää mennä varaamaan sen kanssa jotain tatuointiaikaa, jos se sitte vetääki ohi eikä edes saavu paikalle.
Miks ihminen, jonka ohareita mie pelkään, on niin tärkeä että voisin ottaa mustetta ihoon sen takia? Mikä mun aivoja vaivaa?
Ei tässä tälläkään kertaa mitään hohdokkaampaa.
Paniikkioireita on joka päivä. Ootan vaan, että tulee ens kuu ja pääsen hakemaa ne lääkkeet. Jos vaikka saisin rahaa jostain.
Itse kamppailen myös jatkuvasti sosiaalisten vaikeuksien kanssa, joten ymmärrän tilanteesi. Monesti on omallakin kohdalla tullut sellainen fiilis, että haluaisi lyödä hanskat tiskiin ja hautautua peiton alle yksin lopuksi elämäänsä. Se olisi niin helppoa...Mutta tekiskö se loppupeleissä onnelliseksi? Ihminen kuitenkin tarvitsee toisia ihmisiä. Mulla on kanssa ollut monesti niitä tunteita, ettei kukaan välitä ja ketään ei kiinnosta mut usko pois, aina joku välittää :) Kaikki ei vaan osaa tai uskalla näyttää sitä...Sit tuli mieleen, että jos et pysty puhumaan terapeutille niin voisitko ajatella vaikka kirjoittavasi tai esim. piirtäväsi, miltä susta tuntuu ja sitten näyttää lopputuloksen hänelle? Se voisi avata uuden keskusteluyhteyden välillenne
VastaaPoistaNo joo, onhan se todettu monta kertaa, että paniikeista ei pääse eroon muuten kuin siedättämällä itteään sosiaalisissa tilanteissa :/ Vaikeetahan se on, mut ehkä se siitä :)
Poista